Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

Maria Jotuni: Matami Röhelin

- Asuuko tässä matami Röhelin?

- Justikka, käykää sisään, olkaa hyvä.

- Ehkä minulla on kunnia, ehkä se on matami itse?

- Juu, minä olen Röhelin ja minun mieheni on myös Röhelin.

- Onko se matami kun on käynyt siellä ilmoittamassa ottavansa pienen lapsen hoitoon?

- Jassoo, se on neiti, neiti on hyvä ja istuu. Tässä on parempi, toppastooli.

- Kiitos.

- Se olisi neidin oma lapsi kuin olisi ulosannettava?

- Niin.

- Ja vanhako on lapsi, jos saa kysyä?

- Kaksitoista vuorokautta.

- Ai-ai, neiti kulta.

- Se alkaa olla jo haitaksi.

- Tietysti, tietysti.

- Pitää matkustaa, on paikka toisessa kaupungissa.

- Tietysti, tietysti.

- Mutta jos matamin sopii ottaa se.

- Sopii, neiti on huoleti, ihan niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.

- Minä ostan kyllä vaatteet ja leningit ja kaikki kauniit ja matami on hyvä ja katsoo vain sen perään, ja kun ulkoilmaan viedään, pitää se myssy stärkätä näin tästä edestä ja piipata - onko matami nähnyt herraslapset?

- Jaa - herraslapset - niitä ne on minulla olleetkin, kaikki hyviä ja kauniita lapsia, oikeiden ihmisten jälkeläisiä. Paljon niitä täällä laitakaupungilla säilytetään, monessa niistä vain eletään, niistä syödään, niistä juodaan ja niistä kaikki vippel­konstit koetaan. - Tietäähän neiti, mitä sakea elämä sisällään pitää.

- Jaa.

- Vaan niinkuin minun mieheni sanoi, että jos sitä peliä pelaat, niin muuta elinkeinoa ei meillä laajemmin harjoiteta. Paitsi että minä nyt joskus jonkin ruumiin pesen, mutta lapset pidetään siistinä siltä, ettei niinkuin monessa paikassa - luvalla sanoen - matoja -

- Osch -

- Niin, näkeekö frööken, ja nälkää. - Vaan minä kun otan ja täytän sen hyvästi ruualla, että veri on lihavaa ja sakeaa, sitten niitä ei haluta huutaa, pitävät ikäänkuin raskaampaa olentoa.

- Jaa, niin, paljonko matami sitten tahtoo?

- Kyllä sovitaan, frööken, kyllä niistä sovitaan. Frööken parhaiten tietää, minkä verran asia on häntä helpottanut.

- Matami hyvä määrää vain ensin.

- Näkeekö frööken, jokunen antaa lapsensa kuukausittain elättää, jokunen antaa sen summissa ulos. Joku hienompi antoi 35 kuussa, ja sitten piti puhtaus olla ja terveyttä hoitaa ja kokonainen maito ja kaikki niin hyvin. - Sitten on vähempi ollut ja summissa ollut ja sitten sattuu, kun ovat pieniä ja puristuksessa kasvatettuja, että kuolevat. Eihän neiti ole puristanut itseänsä?

- En.

- Ei sitten. Vaan mitä minun pitikään sanoa, - niin, että monet pitävät, että on onni, kun viatonna kuolee - että sitä on niin erilaisia elämänymmärryksiä ja monella eri tavalla voi asiata ajatella, pahaa ajattelematta - kukaan ei pahaa siltä tahdo tehdä - ei, tietysti ei. - Vai voisiko äiti, jos suotta niinkin ajattelisimme, oman lapsensa hengiltä ottaa, vaikka haitaksi olisi? Ei moni. Niitä on heikkoja sydämiä, jotka eivät voisi sitä sitten koskaan unohtaa.

- Eihän toki, kuinka matami ­

- Eihän toki, rakas neiti, eihän toki. Ei sitä voisi. Eikä ole tarviskaan. Asian kuljettaa toista tietä. Joku sata ei merkkiä elämään jätä ja joku lapsi, ei senkään tarvitse merkkiä jättää. Toisella on aikaa ja se hoitaa ja tarvitsee rahaa omaan onneensa taas. Minun mieheni, nähkääs frööken, on sellainen, se vie - tiedättehän te miehet, frööken.

- Jaa, matami.

- Jaa, minä poikkean - niin, kuinkas me nyt asian ajattelei­simme - neiti on nuori ja kaunis ihminen, ihan kuin posliinista nukki. Eihän neidin tarvitse puutetta kärsiä?

- Ei.

- Niin ei. Jaksaako neiti sitten maksaa kerralla 300?

- Ja ei muuta?

- Ei muuta. Nyt. Tahi niin, että neiti kirjoittaa sitten osoitteensa ja nimensä ja minä kirjoitan sitten tarkemmin. Sillä jos lapsi kuolee - niitä ei tiedä pieniä, niin on kirstuvaatteet laitettavat ja kellot ja papit kustannettavat - niin, näkeekö frööken, niihinkin menee pitkälle kolmattakymmentä. Se on minulta aina mennyt. Minä kun puhtaasti ihmisten tapaan kaikki laitan, kaikki, kaikki, ja lapsen hyvästi hoidan, aina ajatuksen kanssa - lapsen parhaan kyllä ymmärrän.

- Minä kaikki maksan. Että vain lapselle - ei mitään - että kaikki on hyvin - kyllä minä maksan ennen - se on niin pieni ja sievä, matami ei usko, se nauraa -

- Ai, neiti kulta, sen matami kyllä uskoo.

’Matami Röhelin’ on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1907, Maria Jotunin teoksessa ’'Rakkautta’.

© 2015 Otavan Opisto