Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

Ihmisen evoluutio

Ihminen kädellisten joukossa

Käsityksiä ihmisen asemasta

Ihminen on ajateltu aina poikkevan jollain tavalla muusta luomakunnasta. Tämä on ilmaistu selkeimmin Raamatussa. Antiikin ajan filosofit yhtyivät siihen täysin. 1800-luvun lopulla ihmisille oli todellinen yllätys, kun Darwin sijoitti ihmisen eläinkuntaan kädellisistä esimuodoista polveutuneena lajina.

Ihmisten ja apinoiden samankaltaisuus oli todettu jo ennen Darwiniakin. Esimerkiksi Linnè oli sijoittanut simpanssit sukuun Homo. Darwinin teoria yhteisestä polveutumista, jossa kaikki eliöt ovat polveutuneet yhteisistä kantamuodoista, antoi aiheen tunnustaa ihmisen ”apinamaiset” juuret.

Mitä kädelliset ovat?

Kädelliset ovat nisäkäslahko, johon kuuluvat puoliapinat (makit ja lorit), kummituseläimet, uudenmaailmanapinat, vanhanmaailmanapinat ja ihmisapinat. Kädelliset eivät ole kovin läheistä sukua millekään muulle nisäkäslahkolle.

Alkukädellisistä ensimmäisiin ihmisiin

Varhaisimmat kädelliset kehittyivät mesotsooisen maailmankauden lopussa yli 65 miljoonaa vuotta sitten. Ne kehittyivät erilleen ilmeisesti varhaisista hyönteissyöjämäisistä nisäkkäistä. Kädellisten kantamuoto eli luultavasti maassa, liikkui yöllä ja muistutti melkoisesti nykyisiä päästäisiä. Tällaisista varhaisimmista kädellisistä ei tähän mennessä ole löydetty fossiileja.

Varhaisimmat tunnetut kädellisfossiilit on nimetty alkukädellisiksi. Tähän ryhmään kuuluvia lajeja eli liitukauden päätyttyä 65-54 miljoonaa vuotta sitten. Ne eivät muistuttaneet paljoakaan myöhempiä sukulaisiaan: niiden silmät olivat pään sivuilla, kuono pitkä ja aivot pienet.

Apinat kehittyivät vanhanmaailmanapinoista noin 33-24 miljoonaa vuotta sitten. Vanhimmat tunnetut ihmisapinat elivät Afrikassa 23-15 miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat nelijalkaisia, pieniaivoisia ja hännättömiä puissa eläviä kädellisiä.

Ihmisapinoiden yläheimossa on nykyisin kaksi heimoa: gibbonit (Hylobatidae, 12 lajia) ja isoihmisapinat (Hominidae). Jälkimmäinen jaetaan kahdeksi alaheimoksi: orangit (Pongini, 2 lajia) ja afrikanihmisapinat (Homini, 5 lajia). Ihminen kuuluu simpanssien (2 lajia) ja gorillojen (2 lajia) kanssa Afrikan suuriin ihmisapinoihin. Nykyisin jäljellä on enää yksi ihmislaji, mutta vain noin 40 000 vuotta sitten ihmisiä oli maapallolla ainakin kolme lajia.

Suurten ihmisapinoiden ja gibbonien kehityslinjat erosivat toisistaan noin 14-22 miljoonaa vuotta sitten. Tämän jälkeen suurista ihmisapinoista erkani orankeihin johtava kehityslinja noin 13-15 miljoonaa vuotta sitten. Jäljelle jäi kehityslinja, joka haarautui ja vei lopulta ihmiseen ja muihin Afrikan suuriin ihmisapinoihin.

Tästä kehityslinjasta eriytyi ensimmäisenä nykyisten gorillojen kantamuoto. Tämä ero tapahtui 8-10 miljoonaa vuotta sitten. Aikajänne on päätelty DNA:n ja proteiinien vertailun perusteella. Vastaavilla vertailuilla simpanssin ja ihmisen kehityslinjat erosivat vielä myöhemmin.

Nykyisin molekyylitutkimusten perusteella simpanssin ja ihmisen ero tapahtui viimeistään 5,5 miljoonaa vuotta sitten. Molekyylien ja fossiilien yhteistodistusten perusteella eron arvioidaan tapahtuneen noin kuitenkin 7-8 miljoonaa vuotta sitten. Tätä pidetään tällä hetkellä todennäköisimpänä aikajaksona.

Nykyihminen kehittyi omaksi lajikseen noin 200 000 vuotta sitten Afrikassa. Uusi laji levisi eri puolille Afrikan mannerta ja jakautui lukuisiksi väestöiksi. Noin 100 000 vuotta sitten ihminen yritti levitä Afrikan ulkopuolelle, mutta ei ilmeisesti onnistunut.

Ihmiskuntaakin on kohdannut tuhoja. Suuri tuho tapahtui noin 50 000 – 150 000 vuotta sitten. Nykyisen ihmisväestöjen geenien samankaltaisuuden perusteella on arveltu, että hengissä säilyi vain korkeintaan 2000 ihmistä jatkamaan sukua! Ennen tätä pullonkaulaa Afrikassa on saattanut olla miljooniakin ihmisiä. Tuhon syynä arvellaan olevan ilmaston äkillinen kylmeneminen, jonka syytä ei vielä tiedetä.

Todisteita, joiden mukaan ihminen polveutuu apinoista

Ihmisen kehityshistoriaa tutkineet ovat esittäneet kolmenlaista aineistoa, joka heidän mielestään osoittaa kiistattomasti ihmisen polveutuneen kädellisistä ja erityisesti ihmisapinoista:

1. Anatomiset todisteet. Ihmisen ja afrikkalaisten apinoiden (erityisesti simpanssin) anatomiset rakenteet ovat hyvin samankaltaisia. Ihmisen ja simpanssin eroja voi todeta raajojen mittasuhteista, peukalon liikkuvuudesta, ruumiin karvoituksesta, ihon pigmentaatiosta ja keskushermoston (etenkin etuaivojen) koosta.

2. Fossiilinen tutkimusaineisto. Monet fossiililöydöt ajalta 5 miljoonaa vuotta sitten tähän päivään osoittavat, että simpanssilla ja ihmisellä on ollut useitakin välimuotoja. Sen sijaan ajalta 6-13 miljoonaa vuotta sitten ei tunneta fossiileja, jolloin ihmisen ja simpanssin kehityshaarat erosivat.

Ihmispaleontologian alusta lähtien fossiileja on verrattu Homo sapiensiin. Vertailun perusteella fossiilia pidettiin primitiivisenä (”apinamaisena”) tai ”kehittyneenä”. Vertailu osoitti myös, että ihmisen evoluutio oli mosaiikkimaista: samalla yksilöllä saattoi olla ihmismäiset hampaat, mutta melko apinamaiset kädet ja muita ”yhteensopimattomia” yhdistelmiä.

3. Molekyylibiologian todisteet. Ihmisen makromolekyylit ovat lähempänä simpanssia kuin mitään muuuta eläinlajia. Lisäksi afrikkalaiset ihmisapinat ovat läheisempää sukua ihmiselle kuin muille kädellisille. Samankaltaisuus on hämmästyttävää eräissä entsyymeissä ja proteiineissa (esim. hemoglobiinissa), jotka ovat käytännössä identtisiä.

Proteiinien ja DNA:n tutkimuksen edistyessä voitiin ns. molekyylikellon avulla ajoittaa ihmisen ja simpanssin kehityshaarojen eronneen 5-8 miljoonaan vuotta sitten. Myöhemmin muillakin menetelmillä saadut tulokset antavat tukea tälle ajoitukselle.

Menetelmillä on myös vahvistettu, että simpanssin ja ihmisen haarautuminen on tapahtunut myöhemmin kuin simpanssin ja gorillan haarautuminen. Siten ihmisen läheisin sukulainen on simpanssi ja se on itseasiassa läheisempää sukua meille kuin gorillalle.

”Ihmistymisen” vaiheita

Elinympäristön muutosten seurauksia

Viimeaikaisten tutkimusten perusteella tiedetään, että Homo sapiens syntyi esi-isien siirtyessä kaksi kertaa erilaiselle ekologiselle vyöhykkeelle. Elinympäristön muutoksen perusteella ihmistymisen vaiheet voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen (Mayr 2003):

  1. Sademetsävaihe - Simpanssi
  2. Puusavannivaihe - Etelänapina (Australopithecus)
  3. Pensassavannivaihe - Homo

Simpanssivaihe. Sademetsien apinat liikkuivat yleensä siirtymällä puusta puuhun. Pääravintona niillä olivat pehmeät kasvinosat ja hedelmät. Apinoiden tunnusomaisia piirteitä olivat pienet aivot ja korostunut sukupuolidimorfismi (naaras ja uros eri näköisiä). Puussa eläminen ei luonut valintapainetta kahdella raajalla kävelemiseen.

Etelänapinavaihe. Noin 5-8 miljoonaa vuotta sitten Afrikassa jokin simpanssimainen laji onnistui vakiinnuttamaan perustajapopulaation sademetsiä ympäröivälle puusavannille. Suuri osa Afrikkaa oli Afrikkaa oli silloin puusavannia ja sinne muuttaneista esimuodoista kehittyivät etelänapinat.

Uuteen elinympäristöön sopeutuminen ei vaatinut apinoilta kovin suuria muutoksia. Esimerkiksi ne elivät ja yöpyivät puissa. Kahdella jalalla käveleminen onnistui niiltäkin, koska kahdella sellainen liikkumistapa ei ole kädellisille erityisen vaikeaa.

Sen sijaan hampaiston muuttuminen oli uutta. Niiden piti käyttää kovempia kasvinosia, koska kuivahkolla savannilla oli todennäköisesti pulaa pehmeistä hedelmistä. Uskotaan, että etelänapinat löysivät kasvien maanalaiset ravinnevarastot (varsi- ja tyvimukulat, juurakot).

Erilaiset petoeläimet olivat vähälukuisia ja niitä etelänapinat saattoivat paeta puihin. Näiden seurauksena etelänapinoiden piirteet säilyivät simpanssimaisten esimuotojensa tapaisina: pieni ruumiinkoko, korostunut sukupuolidimorfismi (urokset noin puolet suurempia kuin naaraat), pienet aivot, pitkät kädet ja lyhyet jalat.

Etelänapinoita tunnetaan kaksi lajia: Itäisen Afrikan Australopithecus afarensis ja eteläisen Afrikan Australopithecus africanus. Ne olivat lähinnä kasvinsyöjiä. Käsivarret olivat suhteellisen pitkät, mikä viittaa siihen, että naaraat eivät voineet kantaa poikasiaan käsivarsilla, vaan niitä tarvittiin kiipeämiseen. Poikasten siis oli roikuttava kiinni emossaan, kuten nykyisilläkin apinoilla. Sen vuoksi etelänapinoiden poikasten oli synnyttävä yhtä pitkälle kehittyneinä kuin esimerkiksi simpanssin poikaset.

Kuva: Australopithacus afarensis

Pensassavannivaihe. Afrikan ilmasto viileni noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Ilmaston muuttuessa kuivemmaksi puusavannin puut kuolivat ja tekivät tilaa pensassavannille. Samalla etelänapinat menettivät turvapaikkansa. Nelijalkaiset pedot, kuten leijonat, leopardit ja hyeenat olivat niiden uhkana. Etelänapinat tuhoutuivat tässä satoja tuhansia vuosia kestäneessä kasvillisuusvyöhykkeen muutoksessa.

Jotkin eteläapinoiden populaatiot säilyivät kuitenkin hengissä, koska ne osasivat käyttää älyään ja keksiä onnistuneita puolustusmenetelmiä. Nämä menetelmät saattoivat olla esim. kivien heittely tai seipäiden käyttö. Paras puolustus oli kuitenkin tuli. Ne nukkuivat todennäköisesti tulen suojaamilla leiripaikoilla. Elossasäilyminen oli kiinni niiden kekseliäisyydestä, joten aivojen koon kasvuun kohdistui nyt erittäin voimakas valintapaine. Näistä etelänapinoiden jälkeläisistä kehittyivät myöhemmin Homo-suvun ensimmäiset edustajat.

Tämä siirtymä oli merkittävin muutos ihmisen koko historiassa. Sitä seurasi Homo-suvulle luonteenomaisten piirteiden nopea evoluutio.

Fossiilinäytteiden perusteella ihmisapinoiden, esi-ihmisten ja ihmisen esiintyminen on ollut limittäistä. Esimerkiksi vähän alle kaksi miljoonaa vuotta sitten Afrikassa eli ainakin kolme ihmisapinalajia sekä yksi esi-ihmislaji ja yksi ihmislaji.

Kuinka läheisiä sukulaisia simpanssi ja ihminen ovat?

Simpanssi ja ihminen ovat niin läheisiä sukulaisia, että eräät tutkijat ovat sijoittaneet niiden sijoittamista samaan sukuun Homo. Monet eläinlajit on sijoitettu samaan sukuun, vaikka niiden väliset DNA:n erot ovat suuremmat kuin simpanssin ja ihmisen ja vaikka niiden kehityslinjat olisivat eriytyneet kauemmin toisistaan.

Tästä huolimatta ei ole perusteltua sijoittaa simpanssia ja ihmistä samaan sukuun. Ihmisen suurin ero muihin ihmisapinoihin ja myös oman kehityshaaransa varhaisiin lajeihin on älykkyydessä ja sen avulla hankitussa hyvin monipuolisessa kulttuurissa. Tämä ominaisuus jo yksinään riittää perusteluksi, jotta ihminen sijoitetaan yksinomaan sukuunsa.

Toinen hyvä syy on se, että voimme tarkastella itseämme ja lähimpiä sukulaisiamme. Erot näiden lajien välillä ovat toisaalta tärkeämpiä ja toisaalta helpompi huomata kuin esimerkiksi eri päästäislajien välillä. Koska asia on meille läheisempi me voimme arvioida sitä myös tarkemmin.

Ihmisen ja simpanssin pienille DNA-eroille on esitetty syyksi sitä, että ihmisen ja ihmisapinoiden kehityslinjoissa evoluutionopeus olisi hidastunut. Toisin sanoen ihmisen DNA-molekyyleihin tulisi eroja hitaammin kuin eläimillä keskimäärin. Siten melko pitkänkin ajan erillään olleilla lajeilla voisi olla melko samanlaiset DNA:t. Perusteluina hitaalle muuttumiselle olisivat ihmisten ja ihmisapinoiden pitkät sukupolvien välit ja pienet jälkeläismäärät.

Ihmisen kehittyminen

Homon alkuperä

Homon evoluutiosta on löytynyt fossiileja, vaikkakin vähän. Noin kaksi miljoonaa vuotta sitten itäiseen Afrikkaan ilmestyi hyvin erilainen hominidi. Sille annettiin lajinimeksi Homo rudolfensis. Sen aivot olivat melko suuret (700-900 cm3), kun Homo habiliksen aivojen koko oli 450-600 cm3. H. rudolfensis poikkesi etelänapinoista muutenkin: sen käsivarret olivat lyhyemmät, jalat pidemmät, poskihampaat lyhyemmät ja etuhampaat suuremmat.

Samaan aikaan kehittyi myös Homo erectus. Se oli hyvin menestyksekäs. Ensimmäisenä hominidina se levittäytyi Afrikan ulkopuolelle. Tähän lajiin katsottuja fossiileja on löytynyt Itä-Aasiasta sekä Itä- ja Etelä-Afrikasta. Homo erectukseen liitetään monia yksinkertaisia kivityökaluja sekä tulenkäytön hallinta. Viimeksi mainittu oli todennäköisesti ratkaiseva askel Homo erectuksen ihmistymisessä.

Nopein aivojen koon kasvu ihmisen edeltäjien historiassa tapahtui Homon syntyessä. Homo rudolfensis ja H. erectus säilyivät elossa vain kekseliäisyytensä ansiosta. Aivojen koon kasvulle oli täytynyt olla voimakas valintapaine.

Aivojen koon kasvu aiheuttaa myös ongelmia. Jos vastasyntyneellä lapsella olisi suuret aivot, sillä olisi myös suuri pää. Mutta samanaikaisesti synnytyskanava ei voi laajentua jatkuvasti, koska se estäisi muuten pystyasennon ja kahdella raajalla kävelyn.

Sen vuoksi suuri osa aivojen kasvusta oli lykättävä synnytyksen jälkeiseen aikaan. Lasten oli synnyttävä ennenaikaisesti. Äidit eivät enää tarvinneet käsiään kiipeilemiseen, joten ne saattoivat pitää huolta avuttomista vastasyntyneistä. Äitien oli muututtava kookkaammiksi selviytyäkseen vauvan ja sen koko pitkän ajan kanssa, minkä lapsi oli hänestä riippuvainen. Tämä taas vähensi sukupuolidimorfismia painon osalta.

O

Kuva: Homo erectus

Olivatko pystyihmiset ”ihmisiä”?

Jotta voimme arvioida ajankohtaa, millon ensimmäiset ihmiset astelivat maapallolla, meidän täytyisi ensin määritellä mitä tarkoitamme ihmisellä. Tässä tulee esille ihmisen erikoisuus. meitä ei voi määritellä pelkästään rakenteen perusteella, vaan tärkeämpää on käyttäytymisemme.

Homo-suvun vanhimmat lajit, pystyihmiset, olivat ulkonäön ja yleisen ruumiinrakenteens puolesta selvästi ihmisiä. He osasivat myös valmistaa työkaluja, käyttää tulta ja käyttäytyä muutenkin monin tavoin ”inhimillisesti”. Heiltä puuttui kuitenkin kyky muuttaa käyttäytymistään tarpeen mukaan joustavasti, keksiä uudenlaisia ratkaisja vanhoihin pulmiin ja valmistaa täysin uudenlaisia apuvälineitä. Tässä suhteessa he eivät olleet ihmisiä.

Samalla tavalla määriteltynä ihmisiä eivät olleet heidelbergiläiset, neandertalilaiset tai edes ensimmäiset nykyihmiset. Noin 50 000-60 000 vuotta sitten he muuttuivat nopeasti uutta luoviksi ja kulttuuria kehittäviksi. Tämä tapahtui siinä vaiheessa, kun nykyihminen Homo sapiens oli levinnyt toisen kerran Afrikasta. Meillä ei ole tarkkaa tietoa mitä silloin tapahtui, mutta nykyihmisten kulttuuri alkoi muuttua nopeasti verrattuna aikaisempaan tilanteeseen.

On esitetty, että meidät erottaa lähimmistä eläinsukulaisistamme viisi tärkeää ominaisuutta:

  1. Liikkuminen kahdella jalalla
  2. Puhuttu kieli
  3. Ravinnon säännöllinen ja järjestelmällinen sosiaalinen jakamien
  4. Eläminen tietyssä kotitukikodissa
  5. Kookkaiden eläinten saalistaminen

Määritelmään voisi liittää vielä sosiaalisen vastuunkannon. Tällaista käyttäytymistä on havaittavissa eläinkunnassa joillakin lajeilla, kuten joskus norsuilla ja valailla.

Edellä mainituista viidestä ominaisuudesta luultavasti kaikki olivat pystyihmislajeilla (Homo ergaster, H. erectus ja H. antecessor) ja näiden jälkeen kehittyneillä ihmistyypeillä (heidelbergin- ja neandertalinihminen sekä Homo helmei). Suurin varaus liittyy puhuttuun kieleen.

Ihmisestä tulee nykyihminen

Evoluutio on tehnyt ihmisestä ainutlaatuisen eläimen. Mikään toinen eläinlaji ei pohdi, onko sen olemassaoloon jokin erityinen syy. Mikään muu eläin ei pyri selvittämään, miksi se käyttäytyy ja miten. Vain ihminen suunnittelee asioita pitkälle tulevaisuuteen.

Nykyihmistä erottaa muista eläimistä hänen käyttämä symbolikieli. Koska puhutusta kielestä ei jää fossiileja, emme tiedä varmasti milloin tämä tärkeä apuväline, ajattelun ja toimintojen kehittäjä muotoutui. On mahdollista, että se tapahtui noin 80 000 – 70 000 vuotta sitten.

Osa tutkijoista arvelee, että siirtyminen todellisen symbolikielen käyttämiseen oli yksilöiden välisen yhteydenpidon sekä tunteiden ja tietojen siirron suuri hyppäys. Kyse ei ollut vähittäisestä muutoksesta, vaan nopeasta kehityksestä. Äkkimuutoksen syyynä on voinut olla mutaatio joissakin niistä geeneistä, jotka osallistuvat aivojen tietojenkäsittelyn säätelyyn ja sitä kautta puheen muodostamiseen ja ymmärtämiseen. Valinta olisi suosinut voimakkaasti yksilöitä ja populaatioita, joilla oli tällainen kyky.

Nykyihminen saapuu Eurooppaan

Euroopan vanhimmat ihmisfossiilit ovat noin 40 000 vuoden ikäisiä. Nykyihmiset eivät kuitenkan saapuneet Eurooppaan yhtä reittiä idästä kuten aiemmin on luultu. On todennäköisempää, että heitä tuli Välimeren itä- ja länsipuolelta. Euroopassa tavattiin silloin Cro-Magnonin –niminen ihminen (fossiilien löytöpaikka sen nimisessä paikassa Ranskassa). He olivat pitempiä ja rotevampia kuin useimmat nykyajan eurooppalaiset. Heidän naamansa oli leveä, litteä ja nenä ulkoni ilmeisesti melko paljon naamasta. Cro-Magnonin ihmisillä oli voimakas taipumus ja tarve luoda uutta ja monipuolista kulttuuriaan. Tämä myös erotti heidät kaikista aiemmista ihmistyypeistä.

Samaan aikaan eli neandertalin ihminen, joten ne myös todennäköisesti joutuivat keskenään kilpailutilanteeseen. Cro-Magnon-nykyihminen ja neandertalilaiset erosivat melko paljon toisistaan, kyseessä oli siis kaksi eri lajia! Lajien välisestä väkivallasta ei ole todisteita, mutta on mahdollista, että Cro-Magnon syrjäytti neandertalilaiset väkivaltaisella valloituksella.

Joillakin alueilla nykyihminen ja neandertalilaiset elivät kuitenkin myös rinnakkain tuhansia vuosia. Neandertalilaiset näyttävät jopa omaksuneen nykyihmisen kulttuurin ja taidon valmistaa esineitä ja tarvekaluja. Nämä arvelut odottavat uutta tietoa tutkimuksista.

(Päivitys materiaaleihin 10.5.2010)

Helsingin Sanomat: 7.10.2010: Nykyihmisten esi-isät ja neandertalin ihmiset lisääntyivät keskenään, osoittaa tuore tutkimus. Nykyihmisen geeniperimästä noin 1–4 prosenttia on peräisin neandertalin ihmiseltä, kerrottiin tutkimusta johtaneesta saksalaisesta Max Planck -instituutista torstaina.

Eurooppalaiset, aasialaiset ja Tyynenmeren alueen ihmiset kantavat neandertalien geenejä, mutta afrikkalaiset eivät. Tämä viittaa siihen, että kaksi ihmislajia lisääntyi keskenään noin 80 000 vuotta sitten, jolloin varhaiset ihmiset alkoivat levittäytyä Afrikasta muualle maapallolle.

Neandertalin ihminen oli apinaihmisten laji, joka kuoli sukupuuttoon noin 28 000 vuotta sitten.

Tutkijat analysoivatneandertalin ihmisten Kroatiasta, Venäjältä, Saksasta ja Espanjasta löydettyjä muinaisia luita. He löysivät viisi ainoastaan neandertaleilla esiintynyttä geeniä.

Geeneistä kolme vaikutti ihoon.

Risteytyminen on paikannettu pohjoiseen Afrikkaan tai Arabian niemimaalle. Euroopassa lähisukulaisemme eivät näytä enää risteytyneen.

Tutkijoiden mukaan geenilöydöistä huolimatta nykyihmisistä ei voi nimetä mitään tyypillisiä neandertalin ihmisten piirteitä.

Kuva: Neandertalin ihmisen mallinnos

Ihmisen kehitystä tutkimassa

Kehityksen hyppäykset

Ihmisen kehitys on hyvä esimerkki jaksoittaisesta kehityksestä. Ihmisen ja hänen varhaisempien sukulaisten kehityksessä on ollut joitakin ratkaisevan tärkeitä vaiheita, kehityksen hyppäyksiä:

  1. Noin 7-8 miljoonaa vuotta sitten eräs afrikkalainen ihmisapinalaji sopeutui liikkumaan pystyssä kahdella jalalla. Tästä ns. avainsopeutumasta seurasi lajin jakautuminen useiksi uusiksi pystyssä liikkuviksi lajeiksi
  2. Noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten ihmisen sukulaiset alkoivat valmistaa kivestä apuvälineitä. Kivistä hakatut liuskat ja sirpaleet olivat tavallisesti varsinaisia työkaluja: niissä oli usein hyvin terävä kärki ja ainakin yksi terävä reuna. Niitä voitiin käyttää ydinluiden tai kallojen rikkomiseen ja nahan auki leikkaamiseen.
  3. Noin 1,8-1,7 miljoonaa vuotta sitten maapallolle ilmestyivät ensimmäiset ihmiset, joilla oli samanlainen pystyrakenne kuin meillä. Nämä pystyihmiset kehittivät uudenlaisia kiviesineiden valmistusmenetelmiä, alkoivat metsästää kookkaita eläimiä ja levisivät eri puolille Afrikkaa, Aasiaa ja myöhemmin myös Eurooppaa. Myöhemmin pystyihmiset kesyttivät myös tulen.
  4. Noin 600 000 vuotta sitten aivojen koko lisääntyi äkillisesti. Samalla pystyihmisistä kehittyi uusi laji, heidelberginihminen. Tämän ihmislajin aivot olivat jokseenkin yhtä suuret kuin nykyihmisellä.
  5. Noin 60 000 vuotta sitten, kun rakenteeltaan nykyaikaisen kaltaiset ihmiset olivat ilmestyneet maapallolle, myös heidän käyttäytymiseensä alkoi ilmestyä nykyaikaisia piirteitä. Ihmiset alkoivat kehittää uusia menetelmiä, valmistustekniikoita, keksiä uusia asioita ja muuttaa tietoisesti kulttuuriaan. Käyttäytymiseltään moderni nykyihminen syntyi.

Ihmisen kehityslinjan lajeja

Oheisessa taulukossa ovat ne ihmisen kehityshaaran lajit, joista ollaan melko yksimielisiä vuoden 2004 alussa. Ajan saatossa lajeja on yhdistelty, joitakin on siirretty toiseen lajiin tai korvattu muilla. Taulukon ajat ovat suuntaa-antavia. Ne eivät välttämättä tarkoita aikaväliä, jolloin kyseistä lajia tiedetään eläneen. Joissakin tapauksissa yhdestä lajista saattaa olla vain yksi näyte. Löytöalue tarkoittaa sitä aluetta tai alueita, joilta kyseessä olevan lajin fossiileja on tähän mennessä löydetty.

Nämä on tärkeää muistaa ihmisen kehityshistoriaa arvioitaessa

  • Ihmisen ja simpanssin kehityslinjojen haarautumisesta on olemassa vain yksittäisiä näytteitä.

  • Suurin osa ihmisen edeltäjien fossiileista on erittäin epätäydellisiä (voivat koostua vain osasta leukaluuta, pääkallon yläosasta ilman kasvoja ja hampaita tai osasta raajoja).

  • Liikkumistapa kahdella jalalla ei ole vielä luotettava ero ihmisen ja ihmisapinan välillä (eräät nykyisetkin apinalajit voivat liikkua hyvin kahdella jalalla)

  • Ihmisfossiilit ovat saaneet aikaan hyvin ristiriitaisia teoriota ihmisen kehityksestä: kehityksen kulusta ei ole vielä kyetty muodostamaan yhtenäistä käsitystä!

  • Vielä 1980-luvulla ihmisten, ihmisapinoiden ja apinaihmisten sukupuut näyttivät varsin selkeiltä. Tällä hetkellä sukupuu on muuttunut enemmänkin sotkuiseksi kehityspensaaksi, jonne on yritetty sovittaa sukupuuttoon kuolleita ihmisen kehityslinjan lajeja sekä niitä edeltäviä muotoja.

  • 1980-luvun lopun jälkeen nykyhetkeen saakka fossiileja on löydetty niin monesta lajista, että kehityksestä vallinnutta kuvaa on pitänyt muutta useaan kertaan. Muutos tässäkin suhteessä on pysyvää: uusien fossiilinäytteiden myötä tietämyksemme lisääntyy jatkuvasti.

  • Tähän asti löydettyjen fossiilien asema ihmisevoluution tulkinnassa on vain väliaikainen. Mikä tahansa uusi löytö voi muuttaa tilanteen perusteellisesti!

Ihmisen kehityshistoriaa käsittelevää kirjallisuutta

Tässä käsiteltyä ihmisen kehityshistoriaa on tarkasteltu kahden teoksen avulla:

  • Ernst Mayrin”Evoluutio” vuodelta 2003. (suomentanut Jani Kaaro, WSOY) on teos evoluutiosta laajemmin. Se on erinomainen katsaus evoluutiovoimiin, monimuotoisuuden alkuperään sekä ihmisen kehityshistoriaan.
  • Juha Valsteen ”Apinasta ihmiseksi” vuodelta 2004. (WSOY) keskittyy ihmisen kehityshistoriaan ja on alan uusin suomalainen julkaisu. Se pohjautuu alan uusimpiin tutkimuksiin ja esittelee myös tutkimusmenetelmiä sekä mielenkiintoisella tavalla eri fossiilinäytteiden tulkinnassa esiintyneitä vaiheita.

© 2015 Otavan Opisto