Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

Hyve-etiikka

Hyve-etiikka on muotoiltu jo antiikin Kreikassa, sen tunnetuin kehittäjä on Aristoteles. Hyve-etiikassa tarkastellaan ihmisen elämän rakentamista hyväksi, päämääränä onnellisuus eli eudaimonia. Hyvä oli alkuaan Kreikassa ylimyksille kuuluva perinnöllinen ominaisuus. Arete (kuntoisuus, etevyys, hyve) tarkoitti minkä tahansa olennon erityiskykyä jonkin tehtävän suorittamisessa. Ihmisistä parhaimmat, siis ylimykset, määrittelivät itse aretensa. Kaupunkivaltiossa 400-luvulla hyve demokratisoitui niin, että sofistit saattoivat opettaa hyvettä, mikä herätti monissa filosofeissa paheksuntaa.

Hyve-etiikan nykyiset muodot ovat esimerkiksi ammattietiikoissa, joissa eri ammattiryhmien moraalisäännöksiä on hahmoteltu hyveiden avulla: poliisin hyve on rohkeus ja varhaiskasvattajan hyve on empatia.

Myös filosofiassa hyve-etiikkaa on kehitetty nykyaikaiseen muotoon, esimerkiksi Alasdair McIntyren virtuismi (latinan virtus=hyve).

Hyve tarkoittaa luonteenpiirrettä. Eikä mitä tahansa luonteenpiirrettä, vaan tavoiteltavaa ja arvokasta luonteenpiirrettä. Luonteenpiirre, kuten rohkeus, on sellainen ominaisuus, joka on osa ihmisen persoonallisuutta. Ihminen, jolla on luonteenpiirteenä rohkeus, tekee rohkeita tekoja. Hänelle rohkeiden tekojen tekeminen ei ole ongelma tai pitkän harkinnan tulos, vaan rohkeilla teoillaan hän vain toteuttaa itseään. Pahe on sitten hyveen vastakohta, luonteenpiirre, josta tulisi pyrkiä eroon.

Käsitteenä hyve on meidän aikanamme saanut jo negatiivisiakin sävyjä. Hyveellisellä ihmisellä saatetaan tarkoittaa ylisiveellistä ja korostetun kuuliaista kansalaista.

© 2015 Otavan Opisto