Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

Ristiretki albigensseja vastaan

Kaikki ristiretket eivät suuntautuneet Pyhälle maalle. Euroopan historian ensimmäinen totaalinen sota, missä surmattiin naiset ja lapset käytiin 1200-luvulla harhaoppisina pidettyjä Etelä-Ranskan albigensseja vastaan.

Etelä-Ranskan kukoistava kulttuuri keskiajalla

Ranskan kuninkaanvalta kasvoi Filip II Augustin (1180-1223) hallintokaudella voimakkaasti. Hänen onnistui liittää välittömästi hallitsemiinsa alueisiin suuri osa tuolloin Englannin kuninkaan hallussa olleita ranskalaisia läänityksiä. Filip II Augustia onkin nimitetty "Ranskan suureksi yhdistäjäksi". Provensaalin kieltä puhuva maan eteläosa jäi kuitenkin syrjään tästä työstä.

Nämä nykyisen Etelä-Ranskan osat kuuluivat Toulousen kreivin Raimund VI:n läänitysalueisiin ja ne olivat Ranskasta riippumattomia ja itsenäisiä alueita. Toulousen kreivin läänitysalueet muodostivat 1200-luvun alussa yhden Euroopan merkittävimmistä valtioista. Siihen kuuluivat osa Languedocia Armagnac, Quercy, Agenais, Rourgue, Comtat Venaissin, Vivarais ja Provence. Henkisesti Toulousen kreivin valtapiiri oli hyvin vireää ja monipuolista. Marseillen ja Montpellierin laivat purjehtivat Syyriaan ja Egyptiin saakka. Cahors erikoistui rahaliikenteeseen ja Toulouse oli Euroopan kolmanneksi suurin kaupunki. Alueen kaupungit olivat vanhan kulttuurin perijöitä ja olivat säilyttäneet antiikin ajoilta riippumattomuuden halunsa. Niitä hallitsivat demokraattisesti ja feodaaliherroista piittaamatta asukkaiden valitsemat konsulit. Maaorjilla oli mahdollisuus päästä kaupunkien porvareiksi ja heidän jälkeläisensä voivat kohota ritariston jäseniksi.

Provensaali oli sekä puhe- että kirjakieli. Provensaalin kielellä kirjoitettiin lähinnä trubaduurilyriikkaa. Provensaali olikin eräs ensimmäisistä kansallisista kirjakielistä keskiajalla. Tuolloin latina oli vallitseva kirjakieli. Veikko Litzenin mukaan ensimmäinen provensaalinkielisen kirjallisuuden muistomerkki on 1000-luvun alkupuolelta säilynyt 257 rivin mittainen osa Boethiuksen Filosofian lohdutuksen runomuotoisesta tulkinnasta. Varsinaisen trubaduurilyriikan ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö on Akvitanian herttua Vilhelm IX, joka runoili 1000-luvun lopulla henkilökohtaisista tuntemuksistaan. Trubaduureja tunnetaan nimeltä noin 500, ja suurin osa heistä kuuluu aatelistoon ja muihin ylempiin yhteiskuntaluokkiin.

Trubaduurilyriikka syntyi yhtäkkiä ja hyvin nopeasti sen harrastus saavutti ylemmät yhteiskuntaluokat. Trubaduurien lyriikka oli monipuolista. Trubaduurien aiheisiin kuuluivat mm. rakkaus, ritarius, uskonto, politiikka, sota, hautajaiset ja luonto. Rakkaus ja naisen palvonta olivat kaikessa läpikäyviä teemoja. Heidän teoksensa ilmensivät humanismia, joka vuosisatoja myöhemmin tuli valtavirtaukseksi renessanssissa.

Provensaalinkielinen runous saavutti mainetta eteläisen Ranskan ohella myös Italiassa ja Pohjois-Ranskassa. Jopa Richard Leijonamieli ja keisari Fredrik II sepittelivät provensaalinkielisiä säkeitä. Trubaduureilta on säilynyt noin 300 melodiaa ja noin 2600 tekstiä.

1200-luvun alussa alueella tapahtui murhenäytelmä, jonka myötä myös alueen hienostunut ja sivistynyt kulttuuri hävisi. Provensaalinkielinen kulttuuri ei koskaan toipunut hävityksen seurauksista.

Kataarit

Languedocissa sai suurta suosiota 1100- ja 1200-luvuilla katolista kirkkoa vastustanut kristillinen harhaoppi, kataarilaisuus, jonka lähtökohtana ovat mahdollisesti olleet itämaiset vaikutteet, erityisesti manikealaisuus.

Manikealaisuuden perustaja oli persialainen Mani (n. 216-277), joka piti itseään neljäntenä tärkeänä profeettana Zarathustran, Buddhan ja Jeesuksen rinnalla. Hän sanoi myös olevansa Uudessa Testamentissa luvattu Puolustaja (Joh. 14:26). Manikealaisuudessa on aineksia sekä persialaisesta ja babylonialaisesta uskonnosta että kristinuskosta ja juutalaisuudesta. Manikealaisuus jakoi maailman hyvän ja pahan, Valon ja Pimeyden, Jumalan ja Saatanan valtapiireihin. Valo ja Pimeys olivat alun perin toisistaan täysin erillään, mutta varhaisessa katastrofissa Pimeys hyökkäsi Valon kimppuun ja nämä kaksi sekaantuivat. Ihmisrotu on tämän taistelun tulos ja mikrokosmos. Ihmisruumis on lihallinen, aineellinen ja siksi paha; ihmissielu sen sijaan henkistä ja kuuluu hyvän valtapiiriin. Ihmisen kuuluu manikealaisuuden mukaan pyrkiä eroon aineellisuudesta kohti henkisyyttä. Manikealaisuus sai suurta kannatusta ja muodosti muutaman vuosisadan ajan uhkan kristinuskolle. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus (354-430) oli nuoruudessaan yhdeksän vuoden ajan manikealainen ennen kääntymistään kristinuskoon. Myöhemmin Augustinus vastusti manikealaisuutta voimakkaasti.

Manikealaisuus levisi laajalle etenkin Turkmenistanissa, mutta sai kannatusta myös läntisissä maissa. 800-luvulla hylkäsivät Bulgariassa bogomiilit ('Jumalan ystävät') kirkon opit ja sakramentit voidakseen tehokkaasti tukea Valkeuden jumalaa, joka hallitsi taivasta, Pimeyden jumalaa vastaan, joka oli luonut maan. Bogomilismi levisi melko nopeasti Serbiaan ja sieltä Pohjois-Italiaan. Länsi-Euroopassa oli 1000-luvulla paljon harhaoppisia, joita aikalaiset luonnehtivat 'manikealaisiksi'. Pian heistä alettiin käyttää nimitystä kataarit, joka pohjautuu kreikan katharos, 'puhdas'-sanaan. Ranskalainen historiantutkija Emmanuel Le Roy Ladurie väittää kuitenkin teoksessaan Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324, että kataari-sanan taustalla on todellisuudessa eräs saksan kielen sana, jolla ei ole mitään tekemistä puhtauden kanssa. Le Roy Ladurie ei kuitenkaan perustele mitenkään väitettään. Kataari-sanasta on sittemmin johdettu kaikkia harhaoppisia tarkoittava kerettiläinen-nimitys.

Etelä-Ranskaan opin toivat Bolognasta palaavat opiskelijat ja kauppiaat, jotka kulkivat markkinoilta toisille. Kataarien oppi saavutti suurinta suosiota eteläisessä Ranskassa, jossa heidän keskuspaikkanaan oli Albin kaupunki. Tästä juontuu heistä tällä seudulla käytetty nimitys albigenssit. Albigenssit halveksivat katolista kirkkoa, ristiä, sakramentteja, jumalanpalvelusta ja kirkkorakennuksia.

Alibigenssien opille oli ominaista absoluuttinen dualismi, jonka mukaan kahden prinsiipin, hyvän ja pahan, välillä oli ikuinen vastakohtaisuus. Albigenssit pyrkivät yhdistämään sielunsa uudelleen sen jumalalliseen alkuperään viettämällä ankaran askeettista ja ehdottoman siveellistä elämää, jonka tarkoituksena oli vapauttaa sielu aineellisesta, pahasta maailmasta. Tie täydellisyyteen oli varattu harvoille ja valituille (perfecti) kataarien eliitille, joka oli osallistunut eräänlaiseen initaatioriittiin (consalamentum). Tavalliset uskovaiset saivat tämän "kerettiläiskasteen" vasta kuolinvuoteellaan; siihen saakka he saivat elää elämäänsä noudattaen moraalisääntöjä, jotka eivät olleet kohtuuttoman ankaria. "Täydellisten" tuli pysyä täysin erossa lihansyönnistä ja naisista. "Kerettiläistämisen" jälkeen asianomaisen oli alistuttava täydelliseen paastoon, joka johti itsemurhaan. Fyysisesti hänellä ei enää ollut mahdollisuuksia selvitä, mutta sielun pelastuminen oli varmaa, koska asianomainen ei voinut koskea naisiin eikä lihaan ennen kuin joko luonnollinen tai paaston jouduttama kuolema saapui.

Albigenssit eivät arvioineet sukupuolielämää avioliitossa ja sen ulkopuolella eri tavoin moraalin kannalta, ja sen vuoksi levisi helposti huhuja, joiden mukaan he harjoittivat vapaata rakkautta. Kuitenkin he suhtautuivat sukupuolisuuteen vieläkin ankarammin kuin virallinen kirkko. He pitivät sukupuolista toimintaa avioliitossakin synnillisenä. Lahkon tavallisilta maallikkojäseniltä ei vaadittu kuitenkaan täydellistä sukupuolielämästä pidättäytymistä niin kuin "täydellisiltä".

Vuoden 1200 tienoilla kataarilaisuus oli levinnyt laajalti Languedociin. Eteläranskalaisille oli tyypillistä yksilön vapauden kunnioittaminen. Tämä seikka ja katolisen papiston turmeltuneisuus sai heidät tuntemaan vetoa "täydellisiin". Katolisen kirkon oli pakko ryhtyä tukahduttamaan kerettiläisyyden leviämistä

Kataarien tuhoaminen

Aluksi kirkon yhtenäisyyttä ja opin puhtautta uhanneet harhaopit pyrittiin tukahduttamaan rauhanomaisin keinoin, mutta kirkonkiroukset ja käännytysyritykset osoittautuivat tehottomiksi. Virallisen kirkon käännytystyötä vaikeutti myös se, että Toulousen kreivi Raimund VI suojeli albigensseja ja salli poikansa omaksua kataarisen opin. Kirkko kirosi kreivin ja vuonna 1208 käytti keskiajan mahtavin paavi Innocentius III (1160-1216) erään legaattinsa murhaa syynä ristiretken julistamiseen albigensseja vastaan. Pohjois-Ranskan paronit lähtivät ristiretkelle etelään ja saivat mukaansa eri puolilta Eurooppaa velvollisuuttaan täyttämään lähteneitä ristiretkeläisiä. Jokaiselle, joka otti osaa ristiretkeen kerettiläisiä vastaan, luvattiin palkkioksi kaikki synnit anteeksi. Retken aikana tarjoutui myös mahdollisuuksia ryöstelyyn. Suojellakseen alamaisiaan myös Raimund VI liittyi ristiretkeläisiin. Ranskan kuningas Filip II August ei osallistunut ristiretkeen, koska hän piti albigenssien sijaan suurimpina uhkinaan Saksaa ja Englantia.

Albigenssisodat (1209-1229) alkoivat Béziersin hirvittävällä verilöylyllä vuonna 1209. Ihmiskunnan värikkäät vaiheet- teoksessa kerrotaan paavin legaatti Arnaudin huutaneen: "Tappakaa heidät kaikki! Jumala tuntee omansa!" Tämän jälkeen riehuvat murhaajat iskivät hengiltä erotuksetta albigensseja ja katolilaisia, miehiä, naisia ja lapsia. Sen jälkeen he ryhtyivät ryöstämään ja polttamaan seutua. Béziersin hävitys sai koko seudun kauhun valtaan ja useimmat albigenssien hallussaan pitämät linnat ja kaupungit antautuivat helposti. Ristiretkeläisten hajaannuttua voiton jälkeen Languedociin jäi muutamia ritareita pitämään tilannetta hallussaan. Heidän päällikkönään toimi raakaotteinen Simon de Montfort, joka jatkoi albigenssien tuhoamista silpomalla ja hirttämällä ihmisiä, polttamalla maataloja ja revityttämällä viiniköynnökset maasta. Pohjoisranskalaista aatelia asettui kapinallisilta riistetyille tiluksille ja Pariisin lakia alettiin soveltaa maassa, jossa oli vanhastaan vallinnut roomalainen oikeusjärjestys. Vuonna 1215 Rooman Lateraanin yleinen kirkolliskokous antoi valloitetut maakunnat läänityksenä Simon de Montfortille, joka vannoi vasallin valan Ranskan kuninkaalle.

Lateraanissa pidetyn kirkonkokouksen yhteydessä muodostettiin saarnaajien sääntökunta (Ordo fratrum praedicatorum, O. P.) eli dominikaanijärjestö, jonka tehtävänä oli opetusta tehostamalla saada ihmiset luopumaan harhaopeista. Liikkeen perustaja oli espanjalainen klerkki ja augustiinolaiskaniikki Dominicus (n. 1171-1221), joka oli saanut herätteensä järjestön luomiseen juuri Etelä-Ranskan kataarialueilla. Dominikaanit käyttivät keinoinaan opettamisen ohella myös kerettiläisten kirjojen polttamista, joten lähes kaikki kataarien kirjoitukset ovat hävinneet. Microsoft Encarta CD-romin mukaan ainoa säilynyt kataristinen kirjoitus on 1200-luvun trubaduurilyriikkaan kuulunut provensaalinkielinen lyhyt kirkkokäsikirja.

Kerettiläisten kirjojen polttamista kuvataan mm. espanjalaisen taiteilijan Pedro Berrugueten 1400-luvun lopussa maalaamassa teoksessa. Kirjarovion sai aikaan dominikaaniveljeskunnan perustaja pyhä Dominicus. Eräässä väittelytilaisuudessa sovittiin kerettiläisten kanssa kummankin osapuolen kirjoitusten jättämisestä välitystuomareille, joiden tuli ratkaista, kuka oli oikeassa. Tuomarit eivät päässeet yksimielisyyteen, jolloin Dominicus ehdotti kaikkien kirjoitusten viskaamista roviolle, ja jos joku niistä ei palaisi, se sisälsi totuuden. Berregueten maalauksessa Domincuksen kirjoittama teos nousee vahingoittumattomana taivaaseen. Maalauksesta löytyy kuva esimerkiksi Otavan Suuren Maailmanhistorina 8. osasta sivulta 120.

Vuonna 1216 kuoli paavi Innocentius III. Raimund VI:n johdolla eteläranskalaiset ryhtyivät uuteen kapinaan. Aluksi kapinallisilla oli menestystä ja he pystyivät karkottamaan alueen uudet haltijat Nîmesistä, Beaucairesta ja Toulousesta. Simon de Montfort kaatui vuonna 1218 piirittäessään Toulousea. Koska kapinallisilla oli menestystä rukoili uusi paavi Honorius III Ranskan kuningasta puuttumaan asioihin. Ranska pysytteli vielä tässä vaiheessa kuitenkin sodan ulkopuolella. Kapinalliset pitivät asemiaan Raimund VI:n kuoleman (1223) jälkeen Raimund VII:n johdolla.

Vuonna 1225 vahvistettiin kirkolliskokouksessa Toulousen, Foixin ja Béziersin kreivien kirkonkirous. Simon de Montfortin poika Amaury myi Ranskan kuninkaalle läänitysoikeutensa ja arvonimensä, ja näin Ranskan kuningas Ludvig VIII (1187-1226) pystyi aloittamaan albigenssien kukistamisen sotimalla. Tällä kertaa ei ollut enää kyse ristiretkestä vaan sodasta, jota Ranskan kuningas kävi valloittaakseen maakuntia. Ludvig VII kuoli vuonna 1226, jolloin hän oli ehtinyt jo saada maakunnat pääosin haltuunsa. Vuonna 1229 pakotti Ranskan sijaishallitsija Blanka Kastilialainen Toulousen kreivin hyväksymään Meauxin sopimuksen, jolla tämä luovutti kruunulle Languedocin itäosan Beaucairesta Carcassonneen ja naitti ainoan tyttärensä nuoren Ludvig IX:n veljelle, Poitoun kreiville Alfonsille. Samana vuonna perustettiin Toulousen yliopisto pönkittämään katolista valtaa. Prinssin kuoltua vuonna 1271 ilman perillisiä joutui Toulousen kreivikuntakin Ranskalle.

Vuonna 1229 solmittu Meaux'in sopimus lopetti albigenssisodat, mutta kokonaan albigensseja ei vielä oltu saatu hävitettyä. Vuonna 1244 vallattiin albigenssien viimeinen turvapaikka Ariègessä sijainnut Montségurin linnake kymmenen kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen. Montséguria puolustaneet albigenssit poltettiin jättiläisroviolla vuoren juurella 16.3.1244.

Koska kataarilaisten täydellinen hävittäminen ei näyttänyt onnistuvan, paavi Gregorius IX (1145-1241) toteutti vuonna 1231 inkvisition harhaoppisuuden kitkemiseksi. Inkvisitio oli suoraan paavin alainen tuomioistuin, jonka tuomarit olivat pääasiassa dominikaanimunkkeja. Inkvisiittoreilla oli oikeus nostaa syyte omasta aloitteestaan ja he saivat oikeuden hyväksyä todistajikseen henkilöitä, joita tavallisesti ei pidetty luotettavina, mm. rikollisia, ja pitää sekä syytösten sisältö että todistajien nimet salassa syytetyltä. Kahden hengen todistus riitti langettavan tuomion perusteeksi. Kidutuksen käyttö epäillyn saamiseksi tunnustamaan sallittiin 1250-luvulta lähtien. Koska oikeutta käytiin tällä tavalla, ei syytetyllä ollut juuri mitään mahdollisuuksia.

Inkvisition päätavoitteena ei ollut tuomitseminen ja rankaiseminen, vaan syntisen saattaminen kääntymykseen, niin kuin kirkollisessa oikeudenkäytössä yleensäkin. Inkvisitio oli armoton niitä kohtaan, jotka tunnustivat avoimesti kerettiläisyytensä ja kieltäytyivät peruuttamasta sanojaan. Heidät jätettiin maallisen esivallan käsiin, jolla oli oikeus antaa kuolemantuomio. Hengellisillä tuomareilla ei ollut tätä oikeutta. Kirkon voimakkuudesta osoituksena on kuitenkin se, että jollei maalliset viranomaiset suostuneet toimeenpanemaan kuolemantuomiota, he itse joutuivat kirkon pannaan. Tavallisesti kerettiläisiksi tuomitut poltettiin. Muuten inkvisition antamat tuomiot olivat tavallisesti lieviä. Inkvisitio sai kehityksensä huipun Espanjassa 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla. Tällöin se suuntautui aluksi juutalaisia ja islamilaisia sekä myöhemmin protestantteja vastaan.

Kerettiläisyyden säilymisestä Etelä-Ranskassa vielä vuoden 1244 jälkeen on osoituksena, että vuosina 1249-57 Languedocissa poltettiin inkvisition päätöksellä 21 ihmistä ja vankeuteen tuomittiin 230 ihmistä. Lisäksi moninkertainen määrä sai pienempiä rangaistuksia. Poltettujen pieni määrä osoittaa sen, että vain hyvin harvat kerettiläiset tunnustivat avoimesti uskonsa ja kieltäytyivät peruuttamasta sanojaan. Tavallisesti näin toimi vain eliitti, "täydelliset", joilla ei ollut lupaa valehdella. He piiloutuivat vainon aikana, ja heitä oli vaikea saada kiinni.

Viimeisen kerran albigenssiryhmiä syntyi vuoden 1300 vaiheilla etenkin Ariègen syrjäisillä takamailla Pyreneiden tuntumassa. Yhtenä albigenssien keskuspaikkana oli tuolloin Montaillou. Inkvisition onnistui tyhjentää lopulta tämä viimeinenkin vastarintapesäke. Vuonna 1308 kaikki Montailloun täysikasvuiset asukkaat pidätettiin ja internoitiin inkvisition toimesta. Piispa Fournier (vuodesta 1334 paavi Benedictus XII) ja hänen virkaveljensä panivat toimeen yksityiskohtaiset tutkimukset, joiden jälkeen jotkut kerettiläiset tuomittiin poltettavaksi roviolla ja enemmistö vankilaan tai kantamaan vaatteissaan keltaisia kankaasta tehtyjä ristejä, jotka ommeltiin heidän päällysvaatteidensa selkäpuolelle. Inkvisition tehokkuudesta todistaa se, että vuoteen 1320 mennessä kerettiläisyys saatiin kutakuinkin täysin hävitettyä Etelä-Ranskasta.

Taistelu harhaoppisuutta vastaan

Kataarilaisuuden eli albigenssiläisyyden taustalla oli syventynyt kristillisyys, omakohtaisen uskon korostaminen, lukutaitoisten kristinopin maallikkotulkitsijoiden yleistyminen ja korruptoituneena pidetyn kirkon kritiikki. Epäilyksettä kataarilaisuus oli kristillinen harhaoppi. Sen kannattajat katsoivat olevan "tosi kristittyjä" ja "kunnon kristittyjä" erotukseksi virallisesta katolisesta kirkosta, joka heidän mukaansa oli pettänyt oikean apostolin opin. Kataarilaisuus erosi selvästi perinteisestä monoteistisestä opista korostaessaan voimakkaasti dualismia eli hyvän ja pahan vastakohtaisuutta.

Vaikka kataarilaisuus oli ratkaisevissa kohdissa toisenlainen kuin katolisen kirkon julistuksen sisältö, niin myös yhtäläisyyksiä kataarilaisuuden ja virallisen kirkon välillä löytyy. Kataarilaiset korostivat samoin kuin virallinen kirkko mm. henkilökohtaista kääntymystä, askeesia ja maailmasta luopumista, ja niille molemmille oli ominaista pelastususkonnon luonne. Kataareillakin oli piispansa ja papistonsa ja vieläkin jyrkempi juopa uskonnollisen eliitin, "täydellisten", ja tavallisten uskovaisten välillä kuin katolisen kirkon piirissä. Kataarilaisuus ei torjunut katolisen kirkon yliaistillista pelastususkontoa, vaan pikemminkin kehitti tämäntyyppistä uskontoa yhä radikaalimmaksi.

Katolinen kirkko katsoi kataarit kuitenkin vaaraksi omalle toiminnalleen, koska se oli saanut hyvin paljon kannattajia Etelä-Ranskassa. Paavi Innocentius III:n aikana paavinvalta oli suurimmillaan, ja katolinen kirkko vaikutti voimakkaasti myös maallisiin asioihin.

Kataarien täydelliseen tuhoamiseen lopulta johtanut ristiretki oli ehkä paavinkin mielestä liian jyrkkä toimenpide, sillä vuonna 1215 Rooman Lateraanissa pidetyssä kirkolliskokouksessa toimintatapoja päätettiin muuttaa. Kirkolliskokouksessa järjestettiin katolisen kirkon dogmit ajantasalle. Vähitellen vakiintuneet uskonharjoituksen muodot kirjattiin nyt viralliseksi opiksi. Hyvin merkittävää oli kerjäläisjärjestöjen, fransiskaanien ja dominikaanien, sekä ristiretkien yhteydessä syntyneiden hengellisten ritarikuntien saattaminen paavin valvontaan. Hannu Laaksosen mukaan Innocentius III:n merkittävin valtioteko olikin luultavasti uusien kirkon sisällä olleiden liikkeiden ottaminen paavinvallan aseeksi. Harhaoppeja yritettiin vuoden 1215 kirkolliskokouksen jälkeen kitkeä pääasiassa opetusta tehostamalla. Dominikaanijärjestö oli tässä ratkaisevassa asemassa.

1220-luvun puolivälissä Ranska tuli aktiivisesti mukaan kukistamaan kataareja, joiden vaikutusvalta oli jo heikentynyt ristiretken ja dominikaanien työn johdosta. Ranska halusi sitoa maan eteläosat tiiviimmin kuningaskuntaan ja albigenssisotien loppuvaihe olikin ristiretken sijaan valloitussotaa. Koko eteläinen Ranska siirtyi Ranskan kuninkaan omaisuudeksi.

Kataarilaisuus oli verraten lähellä virallista katolista uskoa ja saattaa olla niin, että katolinen kirkko perustellusti pelkäsi menettävänsä kannattajiaan kataarilaisille. Koska kirkon valta oli 1200-luvun alussa suurimmillaan, niin mahdollisesti kirkko yritti saada absoluuttisen vallan ainakin kristillisessä mielessä Euroopassa ja ristiretkien avulla Euroopan ulkopuolellakin. Kataareja katolinen kirkko ei saanut hävitettyä ennen kuin se perusti tuomioistuimekseen inkvisition, jonka pikkutarkkojen tutkimusten jälkeen kataarilaisuus saatiin 1300-luvun alkupuolella hävitettyä kokonaan.

Kataarilaisten hävityskeinoina katolinen kirkko käytti lähes kaikkia mahdollisia ennen kuin se pääsi tavoitteeseensa. Aluksi kataarilaisia yritettiin käännyttää rauhallisin keinoin, sen jälkeen käytiin hävityssotaa ja poltettiin harhaoppisten kirjat. Inkvisitio vei asiat sitten päätökseen.

Harhaoppisuuden ohella Etelä-Ranskasta tuhottiin täysin provensaalinkielinen trubaduurikulttuuri. Mahdollisesti kirkko piti kansankielistä kirjallisuutta vaarana oman oppinsa leviämiselle. Katolinen kirkkohan käytti vielä tuolloin pelkästään latinaa kirjakielenään. Kerettiläisvainoissa ei ennen pitkää tehty eroa kataarin ja katolilaisen välillä, vaan kaikki mahdollinen tuhottiin. Languedoc ja sen lähiseudut eivät koskaan toipuneet täysin kärsimistään vahingoista.

Emmanuel La Roy Ladurienmukaan Meauxin sopimus (1229), jolla Ranskan kuningas tekosyynään kerettiläisyyttä käyttäen anasti haltuunsa Languedocin, jätti nykyiselle Ranskan eteläalueelle pysyvän katkeruudentunteen, joka 1900-luvulla on saanut ilmauksensa uudelleen virinneessä Oksitanian regionalismissa. La Roy Ladurienmukaan Ariègen talonpoikien urhea taistelu vuoden 1300 jälkeen uskonkäsitystensä puolesta ennakoi tavallaan protestanttisuuden esiintyöntymistä kaksisataa vuotta myöhemmin. Vaikka katolisen kirkon valta oli tuolloin lähes ehdoton, niin se ei lopulta kuitenkaan pystynyt estämään sitä vastustavien voimien esiintuloa.

Lähteet:

Kirjallisuus
Bagge, Sverre: Sydänkeskiaika. Otavan suuri maailmanhistoria 8. Suomentanut Heikki Eskelinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1984.

Cesaretti, Paolo: Ristiretket. - Eurooppa. Uskon voima. Suomennos Ritva Scott. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 1995. s. 57-68.

Ihmiskunnan värikkäät vaiheet 2: Idän keskiaika, Ritariaika, Uuden ajan sarastus. Päätoimittaja Jacques-Francis Rolland. Suomentaja Kai Kaila. Suomalainen asiantuntijatarkistaja Veikko Litzen. Suomalaisen laitoksen toimittaja Riitta Suomalainen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1970.

Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Toim. Tuomas M. S. Lehtonen. Werner Söderström Osakeyhtiö, Juva 1997.

Laaksonen, Hannu: Keskiajan Eurooppa - kristillisen yhtenäiskulttuurin kasvu. - Ihminen, aika ja kult-tuuri. Toim. Vuokko Aromaa ja Merja Isotalo. 2. korjattu painos. Turun yliopiston täy-dennyskeskuksen julkaisuja A:3, Turku 1992. s. 51-73.

Le Roy Ladurie, Emmanuel: Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324. Kolmas painos. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1985.

Litzen, Veikko: Keskiajan kulttuurihistoria. Toinen painos. Gaudeamus, Helsinki 1994.

CD-rom
Microsoft Encarta '95. The Complete Interactive Multimedia Encyclopedia. 1992-1994 Microsoft Corporation. Hakusanat "Albigenses", "Inquisition", "Manichaeism" ja "Cathari".

©Internetix/Heikki Myyryläinen

© 2015 Otavan Opisto