Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

Harhaopit ja kirkolliskokoukset

Heti Kristuksen kuoleman jälkeen alkoi syntyä erilaisia näkemyksiä oikean uskon määrittelystä. Alusta asti kiistaa aiheutti Kristuksen luonnon määrittäminen eli oliko Kristus Jumala, ihminen vai molempia. Vastakkain useissa kiistoissa oli filosofinen näkemys ja uskoon perustuva näkemys.

Kristinuskon kannalta oli tärkeää, että usko pysyisi yhtenäisenä. Toiveista huolimatta rakoilua tapahtui alusta lähtien. Usein taustalla oli enemmän poliittisia tekijöitä kuin uskonnollisia. Kysymykseksi nousi, millä taholla olisi oikeus määritellä kristinuskon sisältö. Yksittäisillä henkilöillä ei ollut tähän vaadittavaa auktoriteettia. Keisarilla oli paljon auktoriteettia, mutta hän oli maallisen vallan pitäjä, eikä voinut päättää uskonnollisista asioista. Ongelmiin tarvittiin ratkaisuja ja vähitellen tavaksi muodostui, että keisari kutsui koolle kaikki piispat. Tällaista kokousta kutsuttiin ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi eli koko maan päällisen kattavaksi kokoukseksi. Nykyään kokouksista käytetään myös nimityksiä yleiset kirkolliskokoukset ja pyhä synodi.

Kirkon alkuvaiheessa apostolien kokouksissa päätettiin kirkkoa kohdanneet ongelmat. Apostolit asettivat papiston tehtäviinsä, jolloin Pyhä Henki siirtyi aina seuraaville sukupolville. Apostolien työn jatkajien eli piispojen kokoukset vakiintuivat yleiseksi tavaksi ratkaista asioita apostolisessa kirkossa. Koollekutsujaksi vakiintui keisari. Hän myös vastasi kokouksesta piispoille aiheutuneista kuluista. Vaikka keisari kutsui kokouksen koolle, hänellä ei ollut niissä päätäntävaltaa. Keisari puhui kuitenkin usein kokouksissa.

Yleisissä kirkolliskokouksissa vallitsi konsiliaarisuuden aate eli kaikki piispat olivat niissä edustettuina tasavertaisina. Näin Pyhän Hengen ajateltiin vaikuttavan piispojen kautta. Tätä tasa-arvoa ortodoksinen kirkko noudattaa yhä tänäkin päivänä. Lännessä sen sijaan omaksuttiin erilainen linja, jossa yksi piispoista oli muita merkittävämmässä asemassa ja pystyi tekemään päätöksiä itsenäisemmin.

Yleisissä kirkolliskokouksissa piispat päättivät yhteisesti asioista. Päätöksiä ei tehty hätäisesti, vaan niitä valmisteltiin ja harkittiin tarkkaan. Päätöksiä oli tekemässä kristikunnan kaikki asiantuntevimmat teologit. Jokainen yleinen kirkolliskokous tunnusti edellisten kokousten tekemät päätökset ja tuomitsi väärät opetukset harhaopeiksi.

Kirkolliskokousten päätöksiä kutsutaan dogmeiksi. Seitsemästä yleisestä kirkolliskokouksesta kuudelta on säilynyt kanoneja eli sääntöjä, jotka soveltavat uskoa elämään. Elämän muututtua paljon yli tuhannessa vuodessa, näitä kanoneja ei enää voida soveltaa käytäntöön kuin tulkitsemalla niitä.

Muut kirkkokunnat (esim. roomalaiskatoliset, protestantit, orientaaliset kirkot) eivät tunnusta kaikkia yleisiä kirkolliskokouksia tai joitain osia näistä kirkolliskokouksista ekumeenisiksi ja kieltävät osan kokousten dogmeista ja kanoneista.

Ekumeeninen kirkolliskokous ymmärretään yleensä koko uskontunnustuksessa tunnustetun kirkon piispainkokoukseksi, joiden katsotaan olleen Pyhän Hengen ohjaamia ja niiden opetuksen siksi oikeaa. Etenkin varhaisimpia kokouksia arvostetaan myös useiden protestanttisten kirkkojen keskuudessa, mutta protestantit eivät katso niiden olevan opillisissa asioissa Raamatun kaltaisesti arvovaltaisia.

Näiden kirkolliskokousten lisäksi pidettiin ns. paikalliskirkkojen omia kirkolliskokouksia. Myös näiden kokousten hyväksymien päätösten ja kanonien tunnustamisessa on kirkkojen välillä suurta eroavaisuutta ja jopa eripuraa. Viime vuosisadan lopulta on valmisteltu kaikkien ortodoksien omaa kirkolliskokousta. Kirkolliskokousten hallintomalli on vakiintunut myös Suomeen, jolla on oma kirkolliskokous, missä on edustajina myös maallikoita.

Ekumeeniset kirkolliskokoukset

Oheisessa listassa kokouksen pitopaikan jälkeen kokouksen pitovuosi ja kokouksen tärkeimmät asiakokonaisuudet.

1. Nikea v. 325

oppi kolminaisuudesta, areiolaisuuden torjuminen, Nikean uskontunnustus

2. Konstantinopoli v. 381

Nikean kolminaisuusopin täydentäminen, uskontunnustus

3. Efesos v. 431

Kristuksen luonto, nestoriolaisuuden torjuminen, Neitsyt Marian julistaminen Jumalansynnyttäjäksi, kreik. Theotokos)

4. Kalkedon v. 451

Kristuksen luonto, monofysitismin torjuminen

5. Konstantinopoli v. 553

Kristuksen luonto, edellisten kirkolliskokousten päätösten lisävahvistukset

6. Konstantinopoli vv. 680 - 681

monotelitismin torjuminen

ja Trullo, v. 692

ns. viisi-kuudes [quintisext / penthekte] kirkolliskokous oli osa kuudetta kirkolliskokousta, ei itsenäinen, erillinen ekumeeninen kirkolliskokouksensa

7. Nikea v. 787

ikonien kunnioittamisen palauttaminen ja ikonoklasmin [ikonien raastamisen] torjuminen

Harhaopit

Gnostilaisuus

Gnostilaisuus oli aivan ensimmäisiä harhaoppeja, jotka nousivat uhkaamaan kristinuskoa ja joka tuomittiin kirkolliskokouksissa. Gnostilaisuudessa korostettiin keskeisenä gnosista eli salaista tietoa, jonka apostolit olivat saaneet Jeesukselta. Gnostilaisuuden kannattajat uskoivat omistavansa täydellisen tiedon maailmasta ja Jumalasta. Gnostilaisuus yhdisteli erilaisia elementtejä muista uskonnoista, pakanallisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta ja se piti kristinuskoa osana itseään. Gnostilaisuuden vaikutuksesta syntyi paljon ns. deuterokanonisia (apokryfisiä) kirjoituksia, joita ei ole hyväksytty Raamatuun. Gnostilaisuus hävisi ja laimeni aikain saatossa. Nykyään gnostilaisuutta ilmenee jonkin verran uusissa synkretistisissä eli opiltaan sekoittuneissa new age -aatteissa ja -uskonnoissa.

Areiolaisuus

Kristinuskossa Jumala käsitetään kolmiyhteisenä. Jumalalla on kolme eri persoonaa eli luontoa, jotka ovat Isä, Poika eli Jeesus ja Pyhä Henki. Nämä kaikki kolme persoonaa ovat saman Jumalan persoonia. Ne eivät siis ole saman Jumalan eri ilmenemismuotoja, vaan eri peroonia. Tätä ajatusta filosofiset, erityisesti uusplatoniset, suuntaukset eivät sulattaneet. Kysymys oli vaikea monoteistiselle uskonnolle.

Kirkon ykseyttä vakavasti uhkaava oppi oli aleksandrialaisen papin Areioksen 300-luvun alussa ajama oppi. Hän opetti, että Kristus oli vain ihminen, ei Jumala, mutta kuitenkin korkein luotu olento eli eräänlainen puolijumala.

Keisari Konstantinos Suuri kutsui Nikeaan (Iznik nykyisessä Turkissa) tätä asiaa käsittelemään seurakuntien piispat. Tätä kokoontumista alettiin kutsumaan ensimmäiseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi. Kirkolliskokous tuomitsi Areioksen opin ja muotoili uskontunnustuksen, joka on lähes sellaisenaan vielä nykyäänkin käytössä monissa uskontokunnissa. Kokous määritteli, että Jumalalla on kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Uskontunnustuksessa määriteltiin, että Isä on luonut Pojan ja Pyhän Hengen. Areioksen oppi oli ristiriitainen pelastustyön ja jumalallistumisen kannalta. Mikäli Jeesus oli vain ihminen, hän olisi ollut vain esikuva ja opettaja. Jumalan tuleminen ihmiseksi mahdollisti myös ihmisen jumalallistumisen, Jumalan kaltaiseksi tulemisen. Jumalana Jeesus avasi tien pelastukseen ja ihmisenä tien jumalallistumiseen.

Areiolaisuus vietti hiljaiselämää keisari Konstantinos Suuren kuolemaan saakka, jolloin se sai uutta jalansijaa, kun uusi keisari tuki sitä. Areiolaisuus levisi 400-luvulle asti ja sen vaikutusvalta oli voimakkainta vuosina 350-361. Sen kannattajia oli piispoissa, jopa Konstantinopolin piispoissa. Suurin osa kristikunnasta asettui kuitenkin Nikean päätösten taakse.

Montanismi

Montanismi oli toisella vuosisadalla Montanos nimisen henkilön aikaansaama harhaoppi, joka saarnasi lopun ajan ja Kristuksen pikaisesta tulemisesta. Muiden muassa proftoiminen kuului tämän harhaopin piirteisiin. He jopa ilmoittivat maailmanlopun ajankohdan, mitä jouduttiin koko ajan siirtämään, koska sitä ei tullut. Tällainen ajattelu vei uskottavuutta Kristuksen toisen tulemisen odotukselta, joka ajan kuluessa menetti merkitystään. Nykyisessa helluntailaisuudessa on joitain samoja piirteitä kuin montanismissa, vaikka varsinainen harhaoppi katosi jo 800-luvulla.

Donatismi ja Makedonioksen harhaoppi

Toinen areiolaisuuden kanssa samaan aikaan vaikuttanut aate oli Donatismi, joka sai nimen sitä ajaneelta Karthagon piispalta Donatukselta. Hän oli kiihkouskovainen, joka nousi piispaksi 310-luvulla. Hän vastusti yleistä pyhyyttä kirkossa, koska kirkon piirissä oli syntisiä jäseniä. Donatus ja hänen kannattajansa vaativat ehdotonta puhtautta ja pitivät vain omaa lahkoaan pyhänä.

Konstantinopolin piispa Makedonios taas opetti, että Pyhä Henki ei ollut Jumalan persoona, vaan ainoastaan Jumalan voima. Ratkaistakseen tämän kysymyksen keisari Theodosius kutsui koolle toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 381. Siellä Makedonioksen oppi tuomittiin harhaopiksi ja Nikean uskontunnustus vahvistettiin muutamin lisäyksin.

Nestorialaisuus ja monofysitismi

Konstantinopolin piispa Nestorios (k.n. 451) opetti 400-luvun alkupuolella, että Kristus oli ihminen ja Jumala vain asui hänessä. Kysymys oli jälleen Kristuksen luonnosta, oliko hän Jumala, ihminen vai molempia. Kristuksen alentaminen ihmiseksi olisi tehnyt myös Jumalansynnyttäjästä, Neitsyt Mariasta, Kristuksensynnyttäjän eli vain Jeesuksen äidin. Aleksandrian piispa Kyrillos vastusti Nestorioksen opetusta, vedoten muun muassa siihen, että pelastuksen ydin oli nimenomaan Kristuksen kahdessa luonnossa.

Kolmannessa kirkolliskokouksessa, joka pidettiin vuonna 431 Efesoksessa, tuomittiin Nestorioksen opetus harhaoppina. Kyrilloksen seuraaja Dioskuros puolestaan kannatti ajatusta jota Euthykios opetti, että Kristus ei ollut Jumala ja ihminen, vaan jumalallinen, jossa luonnot olivat sulautuneet yhteen sen sijasta, että ne olisivat omia persooniaan. Tätä oppia kutsutaan monofysitismiksi (mónos ~ yksi, físis ~ luonto). Neljäs kirkolliskokous kokoontui Kalkedoniassa vuonna 451 ja tuomitsi Dioskuroksen ajaman opin ja erotti hänet piispuudesta.

Yleisiä kirkolliskokouksia pidettiin vielä kolme. Viides pidettiin vuonna 553 Konstantinopolissa. Siellä vahvistettiin Kristuksen luonto ja edellisten kirkolliskokousten päätöksiin tehtiin lisävahvistuksia, joissa tuomittiin muun muassa Nestorioksen ja Euthykioksen opit. Kuudennessa yleisessä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuosina 680-681 torjuttiin monoteleettinen oppi, jonka mukaan Kristuksella oli vain yksi tahto, joka oli jumalallinen tahto. Kokous jatkui vielä vuonna 692 Trullossa, jota ei lasketa erilliseksi kokoukseksi. Viimeisessä seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa tuomittiin ikonoklasmi eli ikonien riisto. Siellä sovittiin, että ikoneja tuli kunnioittaa, mutta ei palvella. Lisäksi kokouksessa vahvistettiin esirukouksien pyytäminen. Tämän jälkeen yleisiä kirkolliskokouksia, joissa koko kristikunta olisi edustettuna, ei pystytty enää pitämään, kirkon hajaantumisen vuoksi.

Alkukirkon harhaopit lyhyesti (kertaus)

Areiolaisuus
Kristus on ihminen, korkein luotu olento.

Diofysitismi (dío ~ kaksi, físis ~ luonto)
Monofysitismin kannattajien antama nimitys Kristuksen kahta luontoa kannattaville.

Donatismi
Ei yleistä pyhyyttä, vain oma lahko on pyhä.

Gnostilaisuus
On olemassa salainen pelastustieto, joka annettiin apostoleille.

Ikonoklasmi
Ikonien vastustaminen ja riistäminen.

Makedonioksen harhaoppi
Pyhä Henki ei ole Jumalan persoona, vaan Jumalan voima.

Monarkianismi
Poika ja Pyhä Henki alistettuina Isälle. Kristus ihminen, josta Jumala teki Jumalan.

Monofysitismi (mónos ~ yksi, físis ~ luonto)
Kristuksella on vain yksi luonto eli hänet nähdään joko ihmisenä tai Jumalana.

Monotelitismi (mónos ~ yksi, thélisis ~ tahto)
Kristuksella kaksi luontoa, mutta vain yksi jumalinhimillinen tahto.

Montanismi
Maailmanloppu lähellä.

Nestorialaisuus
Kristus on ihminen, jossa Jumala asuu.

Pelagiolaisuus
Kielsi perisynnin. Ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja hän voi pelastua omin voimin tekemällä hyvää, kilvoittelemalla ja pysymällä hyvässä.

© 2015 Otavan Opisto