Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

2.6 Yliopistojen synty

Varhaiskeskiajalla Euroopassa annettiin koulutusta luostari- ja katedraalikouluissa. Kaupunkien vaurastuessa syntyi tarve saada koulutettuja lakimiehiä, lääkäreitä, teologeja ja hallintovirkamiehiä. Opetuksen taso alkoi nousta 1100-luvulla erityisesti Italiassa, Ranskassa ja Englannissa joissakin katedraalikouluissa. Katedraalikoulujen ympärille kehittyi opettajien ja oppilaiden yhteisöjä, joissa opetuksen laatu taattiin yhteisön toimesta. Näitä korkeimman opetuksen tyyssijoja alettiin kutsua yliopistoiksi (latinaksi Universitas Magistrorum, opettajien yhdyskunta, kilta).

Ensimmäisissä kollegioissa ja yliopistoissa opetus keskittyi ennen kaikkea teologian ja lain ympärille, mutta myös lääketiedettä ja seitsemää vapaata tiedettä opetettiin. Ensimmäiset yliopistot olivat vielä läheisessä yhteydessä kirkkoon ja piispat ja tuomiorovastit toimivat opetuksen valvojina. Akateemisilla yhteisöillä oli kuitenkin oma autonomiansa. Lääketieteen maineikkain edustaja oli jo 900-luvulta lähtien Salerno.

Yliopistoista vanhimmat

Euroopan vanhin yliopisto on Bologna, missä yliopiston erivapaudet taattiin vuonna 1088. Bologna oli erityisesti oikeustieteen opetuksen keskus. Ranskassa taas Chartresin, Lyonin ja Pariisin koulut edustivat ajan teologisen ja filosofisen oppineisuuden huippua. Pariisin yliopiston juuret ovat Notre-Damen katedraalikoulussa. Vuonna 1231 paavillinen erioikeuskirje kruunasi Pariisin maisterien itsenäisen yhteisön aseman. Muita Euroopan vanhimpia yliopistoja 1100- ja 1200-luvun vaihteesta ovat Cambridge, Oxford, Toulouse, Montpellier, Padova, Arezzo, Palencia ja Salamanca. Pohjoismaiden ensimmäinen yliopisto perustettiin Uppsalaan vuonna 1477. Keskiajan lopulla yliopistoja oli eri puolilla Eurooppaa jo yli 70.

Yliopistolaitoksen kehittyessä opetus vakiintui neljään tiedekuntaan: filosofiseen, lääketieteelliseen, lakitieteelliseen ja teologiseen tiedekuntaan. Kaikkien oli aloitettava opintonsa filosofisessa tiedekunnassa, jossa suoritettiin maisterin tutkinto. Tämä avasi tien kolmeen ylempään tiedekuntaan. Useimmille riitti maisterin arvo, ja opettajista ja ylioppilaista suurin osa kuuluikin filosofiseen tiedekuntaan.

Maineikkaimmat opettajat ja parhaimpina pidetyt koulut houkuttelivat opiskelijoita useista maista. Pariisissa opiskelijat järjestäytyivät kotiseutujensa mukaisesti kansakuntiin, nykyisiin osakuntiin, jotka valitsivat yliopistolle rehtorin, joka yleensä oli piispa. Keskiajan Turun yliopiston piispoista kahdeksan oli Pariisin maistereita, ja kaksi heistä toimi yliopiston rehtorinakin.

Monissa yliopistoissa oppilaat maksoivat opettajan palkan ja usein asuivat tämän luona. Hyvällä opettajalla oli sankka kuulijakunta ja hän sai myös palkkaa sen mukaisesti. Taloudellinen riippumattomuus antoi opettajalle mahdollisuuden keskittyä johonkin vapaiden tieteiden lohkoon. Siten opetuksen ja tutkimuksen taso koheni.

Skolastiikka – keskeisin oppiaine

Ristiretket avasivat yhteyden lännessä unohdettuun antiikkiin. Uudelleen löydetystä Aristoteleesta tuli 1200-luvulla kaiken opinharjoituksen suurin auktoriteetti. Aristoteleen logiikan lähtökohtana oli ajatus, että todellisuus oli olemassa ideoina, jotka ovat riippumattomia ulkoisesta aistitodellisuudesta. Totuus oli saavutettavissa argumentaation avulla.

Antiikin filosofian ja vallitsevien teologisten näkemysten yhteen sovittamisesta tuli keskiajan yliopistojen keskeisin oppiaine, skolastiikka.

Parhaiten teologian ja filosofian risteytyksessä onnistui Tuomas Akvinolainen (1225-1274), joka esitti pääteoksessaan Summa theologica synteesin oman aikansa tieteestä ja kristinuskosta. Tuomas Akvinolaisen mukaan ihminen voi järkensä avulla saada tiedon Jumalan olemassaolosta, niin ettei hänen tarvinnut olla yksin uskon varassa. Tuomas Akvinolaisen maailmankuva oli päämäärähakuinen ja deterministinen. Universumin rakenne, joka on riippuvainen Jumalan tahdosta, jakautuu ihmisen, enkelien ja Jumalan hierarkian varaan. Älyn, tahdon, tiedon ja aistien suhde toisiinsa asetetaan suuren järjestelmän tasapainoon, joka johdetaan päätellen deduktiivisen metodin avulla.

Skolastiikka tutki totuutta järjen avulla. Jumalan ilmoituksen totuutta ei kuitenkaan asetettu kyseenalaiseksi. Keinona käytettiin väittelyä, joka johti siihen, että väittelyitä käytiin aivan tyhjänpäiväisistäkin asioista ja julkisista väittelyistä tuli kansanhuvia. Vaikka skolastiikkaa kritisoitiin jo varhain hiustenhalkomisesta, niin sen kukoistuskausi jatkui pitkään yliopistoissa. Skolastiikan merkitys tieteen ja opetuksen historiassa on suuri, sillä se inspiroi tieteen harjoitusta ja antoi älyllisiä resursseja luonnontieteiden kehitystä varten.


© Otavan Opisto / Minna Helminen

© 2015 Otavan Opisto