Guy de Maupassant

KORU

Hän oli niitä kauniita ja viehättäviä tyttöjä, jotka kuin kohtalon erehdyksestä ovat syntyneet tavalliseen pikkuvirkamiesperheeseen. Hänellä ei ollut myötäjäisiä, ei toiveita, ei mitään mahdollisuutta tavata rikasta ja hienoa miestä, joka olisi häntä ymmärtänyt, rakastanut ja ottanut hänet vaimokseen. Ja niin hän suostui menemään naimisiin opetusministeriössä palvelevan pikkuvirkamiehen kanssa.

Hän oli yksinkertainen, koska ei voinut kulkea hienoissa vaatteissa, mutta onneton kuin säädystään pudonnut, sillä ei naisilla ole kastia eikä rotua, vaan heidän kauneutensa, viehätyskykynsä ja suloisuutensa ovat heidän syntyperänsä ja sukunsa. Heidän synnynnäinen hienotunteisuutensa, heidän vaistomainen aistikkuutensa ja heidän notkeaälyisyytensä ovat heidän ainoana arvoasteikkonaan, ja nämä ominaisuudet tekevät kansan tyttäristä kaikkein jalosukuisimpien naisten veroisia.

Hän kärsi herkeämättä, sillä hän tunsi syntyneensä nauttimaan kaikenlaisesta hienostuksesta ja ylellisyydestä. Hän kärsi asuntonsa vaillinaisuudesta, surkeista seinistä, tuolien kuluneisuudesta ja kankaiden rumuudesta. Kaikki nämä seikat kiusasivat ja ärsyttivät häntä, vaikka joku toinen hänen säätyisensä nainen ei edes olisi niitä huomannut. Pieni bretagnelaistyttö, joka toimitti vaatimattomia talousaskareitaan, herätti hänessä apeata kaipausta ja mielettömiä haaveita. Hän ajatteli hiljaisia eteisiä, joiden seinät oli päällystetty itämaisin kankain, joiden valaisimina oli korkeita pronssisia haarakynttelikköjä ja joissa kaksi miespalvelijaa nukkui nojatuoleissa, polvihousut jalassa, lämpöpatterin painostavan lämmön raukaisemina. Hän ajatteli suuria saleja, joiden seiniä peitti vanha silkki, hienoja huonekaluja, joilla oli sanoin kuvaamattoman arvokkaita koruesineitä, pieniä, keimailevia ja hyvältätuoksuvia salonkeja, jotka oli luotu kello viiden tapaamista varten, jolloin keskusteltaisiin läheisten ystävien tai tunnettujen ja valikoitujen miesten seurassa, sellaisten miesten, joita kaikki naiset kadehtivat toisiltaan ja joilta kaikki naiset haluavat osakseen huomaavaisuutta.

Kun hän kävi istumaan päivällispöytään, pyöreän pöydän ääreen, jota peitti jo neljättä päivää sama liina, vastapäätä miestään, joka nostaessaan liemikulhon kannen selitti ihastuneen näköisenä: "Ai, miten hyvää lihalientä! En tiedä mitään sen parempaa…", hän ajatteli hienoja päivällisiä, kiiltäviä pöytähopeita, seinävaatteita, jotka levittivät nähtäväksi historian henkilöitä ja ihmeellisiä lintuja keskellä satumaista metsää; hän ajatteli hienonhienoja ruokalajeja, joita tarjoiltiin ihmeen kauniilta vadeilta, keimailevia kohteliaisuuksia, joita kuiskailtiin ja kuunneltiin kasvoilla sfinksin ilme samalla kun syötiin ruusunpunaista taimenta tai kananpojan siipiä.

Ei hänellä ollut pukuja, ei koruja, ei mitään. Eikä hän pitänyt mistään muusta kuin niistä, hän tunsi itsensä luoduksi niitä kantamaan. Hänen olisi niin tehnyt mieli miellyttää, olla kadehdittu, olla viettelevä ja tavoiteltu.

Hänellä oli muuan rikas ystävätär, luostarikoulutoveri, jonka luona hän ei enää halunnut käydä, niin tavattomasti hän kärsi kotiin tullessaan. Ja hän itki päiväkausia, surusta, kaipuusta, epätoivosta ja puutteesta.

Mutta eräänä iltana hänen miehensä tuli kotiin kasvoillaan voittajan ilme ja kädessä iso kirjekuori.

- Katsos, tässä on jotakin sinulle, hän sanoi vaimolleen.

Tämä repäisi nopeasti kuoren auki ja veti siitä painetun kortin, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Opetusministeri ja Rouva Georges Ramponneau pyytävät Herra ja Rouva Loiselia viettämään iltaa ministerin virkapalatsissa maanantaina, 18. päivänä tammikuuta."

Mutta sensijaan että vaimo olisi ollut ihastuksissaan, niin kuin hänen miehensä oli toivonut, hän heitti vihaisesti kutsukortin pöydälle mutisten:

- Mitä iloa minulle siitä on?

- Mutta, rakas ystävä, minä ajattelin, että sinä olisit ilostunut. Et koskaan käy missään, ja tässä on suorastaan erinomainen tilaisuus, loistava tilaisuus! Sain nähdä tavattomasti vaivaa saadakseni kutsun. Kaikki haluavat kutsun, ne ovat hyvin tavoiteltuja eikä niitä paljon anneta virkailijoille. Siellä saat nähdä kaikki ne ihmiset, joiden nimet esiintyvät julkisuudessa.

Hänen vaimonsa katsoi häneen ärtyisästi ja selitti kärsimättömästi:

- Entä mitä minä panen ylleni, jos menemme sinne?

Sitä mies ei ollut ajatellut ja hän soperteli:

- Mutta sen puvun, jonka panet yllesi, kun mennään teatteriin. Minusta se näyttää niin sievältä...

Hänen suunsa meni tukkoon, hän tyrmistyi eikä tiennyt mitä ajatella nähdessään, että hänen vaimonsa itki. Kaksi suurta kyyneltä kieri hitaasti hänen silmäkulmistaan kohti suupieliä, ja mies änkytti:

- Mikä sinua vaivaa, kuule, mikä sinua vaivaa? Tehden valtavan ponnistuksen hänen vaimonsa onnistui häivyttämään tuskansa ja vastaamaan rauhallisella äänellä pyyhkien kosteita poskiaan:

- Ei mikään. Minulla ei vain ole pukua enkä siitä syystä voi tulla tähän juhlaan. Anna kutsu jollekin virkaveljellesi, jonka vaimolla on paremmat hepenet kuin minulla.

Mies oli onneton. Hän jatkoi:

- Ajatellaan asiaa, Mathilde. Paljonko sellainen sopiva puku maksaisi, sellainen, että voisit pitää sitä vielä muissakin tilaisuuksissa, sehän voisi olla aivan yksinkertainen? .

Rouva mietti joitakin hetkiä suorittaen laskelmiaan ja ajatellen samalla, kuinka suurta summaa hän voisi pyytää, jottei saisi heti vastaukseksi kieltoa ja kauhunhuutoa, josta kuvastuisi hänen miehensä säästeliäs virkamiesluonne.

Lopulta hän vastasi epäröiden:

- En tiedä oikein tarkasti, mutta minusta tuntuu siltä, että neljäsataa frangia riittäisi.

Mies oli hiukan kalvennut, sillä hän oli varannut juuri tämän summan kiväärin ostamiseen, niin että hän olisi voinut tehdä metsästysretkiä Nanterren lakeudella seuraavana talvena joidenkin ystävien seurassa, jotka sunnuntaisin menivät sinne ampumaan leivosia.

Hän sanoi kuitenkin:

- Olkoon menneeksi. Annan sinulle neljäsataa frangia. Mutta koetakin saada kaunis puku.

Juhlapäivä lähestyi ja rouva Loisel näytti alakuloiselta, levottomalta ja tuskastuneelta. Hänen pukunsa oli kuitenkin valmis. Hänen miehensä sanoi hänelle eräänä iltana:

- Mikä sinua vaivaa? Sinä olet ollut jo kolme päivää niin omituinen?

Ja rouva vastasi:

- On niin harmillista, kun minulla ei ole yhtään korua, ei yhtä ainoata jalokiveä, ei mitään, mitä voisin panna ylleni. Olen sitten niin köyhän näköinen kuin mikä. Minusta olisi melkein hauskempaa olla menemättä niihin iltakutsuihin.

Mies vastasi siihen:

- Sinähän voit panna koristeeksi eläviä kukkia. Se on oikein hienoa tähän vuodenaikaan. Kymmenellä frangilla saat pari, kolme oikein suurenmoisen kaunista ruusua.

Rouva ei tuntunut ollenkaan vakuuttuneelta.

- En minä... ei mikään ole niin nöyryyttävää kuin näyttää köyhäItä rikkaiden naisten seurassa.

Hänen miehensä huudahti:

- Kyllä sinä sitten olet tyhmä. Mene tapaamaan ystävätärtäsi rouva Forestier'ta ja pyydä häntä lainaamaan itsellesi koruja. Olet niin hyvä tuttava hänen kanssaan, että voit hyvin tehdä sen.

Rouvalta pääsi ilonhuuto.

- Se on totta. En ollut sitä ajatellutkaan.

Seuraavana päivänä hän meni ystävätärtään tapaamaan ja kertoi hänelle huolensa.

Rouva Forestier meni peilikaapilleen, otti kaapista leveän lippaan, toi sen ystävåttärelleen, avasi sen ja sanoi:

- Valitse näistä, rakas ystävä.

Rouva Loisel näki ensiksi rannerenkaita, sitten helmikaulanauhan, sitten venetsialaisen ristin, joka oli kultaa ja kivin koristeltu. Se oli ihailtavan kaunista työtä. Hän koetteli koruja peilin edessä ja epäröi voimatta päättää, mitä olisi pitänyt, mitä antanut takaisin. Hän kysyi vain jatkuvasti:

- Eikö sinulla ole mitään muuta?

- Kyllä. Hae kotelosta. Enhän minä tiedä, mistä sinä pidät.

Yhtäkkiä rouva Loisel löysi mustalla silkkisatiinilla vuoratusta kotelosta uhkean briljanttikaulanauhan. Ja hänen sydämensä alkoi lyödä mielettömän voimakkaasti. Hän kiinnitti korun kaulalleen, korkeakauluksiselle puvulleen, ja jäi haltioituneena katsomaan itseään.

Sitten hän kysyi arastellen ja tuskaisesti:

- Voitko lainata minulle tämän, vain tämän ainoan?

- Tietysti voin.

Rouva Loisel hyppäsi ystävättärensä kaulaan, suuteli häntä innoissaan ja lähti nopeasti tiehensä aarteineen.

Juhlapäivä koitti. Rouva Loiselilla oli suurenmoinen menestys. Hän oli kauniimpi kaikkia muita, hieno, siro, hymyilevä ja päästään pyörällä ilosta. Kaikki miehet katselivat häntä, kysyivät hänen nimeään ja halusivat, että heidät esiteltäisiin hänelle. Kaikki kabinettiattašeat halusivat tanssia valssia hänen kanssaan. Ministeri pani hänet merkille.

Hän tanssi haltioissaan, kiihkoisesti, nautinnon huuman vallassa, ajattelematta enää mitään, viettäen kauneutensa riemuvoittoa ja nauttien menestyksensä laakereista, jonkinlaisessa onnen pilvessä, johon hänet olivat nostaneet kaikki huomionosoitukset, kaikki ihailu, kaikki hänen herättämänsä mieliteot, sillä hänen voittonsa oli täydellinen, juuri sellainen, joka naisen sydämessä tuntuu suloiselta.

Hän lähti juhlista noin kello neljän aikaan aamulla. Keskiyöstä alkaen hänen miehensä oli torkkunut pienessä, tyhjässä salissa seuranaan kolme muuta herraa, joiden rouvat pitivät kovin hauskaa.

Hän heitti vaimonsa hartioille vaatteet, jotka oli käynyt hakemassa poismenoa varten, vaatimattomat arki vaatteet, joiden mitättömyys oli jyrkässä ristiriidassa hienon tanssiaispuvun kanssa. Rouva Loisel tajusi sen ja halusi lähteä pois mahdollisimman kiireesti. jotteivät toiset hienoihin turkiksiin pukeutuvat naiset olisi häntä huomanneet.

Loisel pidätti häntä:

- Odotahan sentään. Vielä vilustut ulkona. Minä käyn huutamassa ajurin.

Mutta hänen rouvansa ei kuunnellut lainkaan, vaan, meni kiireesti portaita alas. Kadulle päästyään he eivät löytäneetkään ajuria. He saivat ruveta hakemaan ja huutaa kaikille ajureille, joiden näkivät kaukaa ajavan ohi.

He kulkivat kohti Seineä, epätoivoissaan ja vilusta hytisten. Lopulta he löysivät läheltä Seinen rantaa ajurin, jolla oli katetut yövaunut, joita Pariisissa näkee vain pimeän tultua, aivan kuin vaunut päiväsaikaan olisivat hävenneet kehnouttaan.

Niin he tulivat omalle ulko-ovelleen rue des Martyrs'ille ja nousivat apein mielin portaita ylös. Rouvan kohdalla satu oli lopussa. Ja mies taas ajatteli, että hänen pitäisi olla ministeriössä kello kymmeneltä.

Rouva riisui hartioiltaan päällysvaatteensa peilin edessä saadakseen vielä kerran nähdä itsensä täydessä loistossa. Mutta yhtäkkiä häneltä pääsi huuto. Hänellä ei enää ollut kaulallaan briljanttinauhaa.

Hänen miehensä, joka jo oli puoleksi riisuutunut, kysyi häneltä:

- Mikä nyt hätänä?

Rouva kääntyi hädissään mieheensä päin:

- Olen... olen... minulla ei ole enää rouva Forestier'n kaulakorua.

Mies nousi kauhuissaan seisomaan:

- Mitä? . .. Kuinka?.. Se ei ole mahdollista!

Ja he etsivät kaikista puvun poimuista, päällystakin . poimuista, taskuista ja joka paikasta. Mutta korua he eivät löytäneet.

Mies kysyi:

- Oletko varma siitä, että sinulla oli se vielä silloin kun läksimme tanssiaisista?

- Olen, koettelin sitä kädelläni ministeriön eteisessä.

- Mutta jos se olisi pudonnut sinulta kadulle, me olisimme kuulleet sen putoavan. Se on kai pudonnut vaunuihin.

- Niin, luultavasti. Muistatko sinä ajurin numeroa?

- En. Entä sinä, etkö sinä pannut sitä merkille?

-En.

He katsoivat murtuneina toisiaan. Lopulta Loisel pukeutui uudelleen.

- Minä kuljen uudestaan koko sen matkan, jonka tulimme jalan, ehkä minä: sen löydän.

Ja hän meni ulos. Ja hänen rouvansa jäi tanssiaispuvussaan istumaan tuolille. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan. Innostus oli hävinnyt, hänen aivonsa olivat tyhjät.

Hänen miehensä palasi kello seitsemän aikoihin. Hän ei ollut löytänyt mitään.

Hän meni poliisiprefektuuriin ja sanomalehtien toimituksiin luvaten palkinnon löytäjälIe, hän kävi ajuriyhtiön toimistossa ja yleensä joka paikassa, minne toivo saattoi hänet ajaa.

Rouva odotti koko päivän yhtä kauhistuneessa mielentilassa ajatellen tätä hirvittävää onnettomuutta.

Loisel palasi illalla. Hänen kasvoihinStl oli tullut uurteita ja ne olivat kalpeat. Hän ei ollut löytänyt mitään.

- Meidän täytyy kirjoittaa ystävättärellesi, että olet särkenyt hänen kaulakorunsa lukon ja vienyt sen korjattavaksi. Niin saamme vähän miettimisaikaa.

Rouva kirjoitti miehen sanellessa.

Viikon kuluttua he olivat kadottaneet kaiken toivon.

Ja Loisel, joka oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi, selitti:

- Täytyy ajatella, miten korvaamme korun.

Seuraavana päivänä he ottivat rasian, jossa koru oli ollut, ja menivät sen jalokivisepän liikkeeseen, jonka nimi oli rasiassa. Tämä tutki kirjojaan:

- En minä ole myynyt tätä korua, hyvä rouva, olen kai vain myynyt rasian.

Silloin he kulkivat korukauppiaalta korukauppiaalle etsien kaulakorua, joka olisi ollut hävinneen kaltainen. He koettivat muistella tarkkaan millainen se oli ollut, ja olivat kumpikin sairaita murheesta ja tuskasta.

Eräästä Palais-Royalin liikkeestä he löysivät timanttikaulanauhan, joka heistä oli täsmälleen samanlainen kuin se, jota he etsivät. Se maksoi neljäkymmentätuhatta frangia. Se luvattiin heille kolmellakymmenelläkuudella tuhannella.

He siis pyysivät korukauppiasta olemaan myymättä sitä kolmeen päivään. Ja he asettivat sen ehdon, että se ostettaisiin takaisin kolmestakymmenestäneljästä tuhannesta frangista, jos hävinnyt löytyisi ennen helmikuun loppua.

Loiselilla oli kahdeksantoista tuhatta frangia, minkä summan hän oli perinyt isältään. Loppusumma hänen piti lainata.

Hän lainaili pyytäen tuhat frangia sieltä, viisisataa täältä, viisi louis'ta yhdeltä, kolme louis'ta toiselta. Hän kirjoitti vekseleitä, teki tuhoisia sitoumuksia, joutui tekemisiin koronkiskurien ja kaikenkarvaisten rahanlainaajien kanssa. Hän saattoi vaaraan koko loppuelämänsä ja kirjoitti nimensä papereihin tietämättä edes, pystyisikö hän täyttämään sitoumuksensa, ja oli kauhuissaan tuskaisesta tulevaisuudestaan, mustasta kurjuudesta, johon hän oli joutuva, kauhuissaan ajatellessaan kaikkia ruumiillisia kieltäymyksiä ja moraalista kärsimystä, mutta hän meni hakemaan uuden kaulakorun laskien kauppiaan myymäläpöydälle kolmekymmentäkuusi tuhatta frangia.

Kun rouva Loisel vei korun takaisin rouva Forestier'lle, tämä sanoi hänelle hiukan loukkaantuneesti:

- Sinun olisi pitänyt palauttaa se minulle aikaisemmin, sillä minähän olisin voinut tarvita sitä.

Hän ei avannut koteloa, mitä hänen ystävättärensä oli pelännyt. Jos hän olisi huomannut vaihdoksen, niin mitä hän oikein olisi ajatellut? Mitä hän olisi sanonut? Ehkä hän olisi pitänyt ystävätärtään varkaana.

Rouva Loisel sai tottua puutteenalaisten hirvittävään elämään. Mutta hän teki asiasta oman päätöksensä heti paikalla ja sankarillisesti. Tämä kauhea velka oli maksettava. Hän maksaisi. Palvelijatar sai lähteä. Asuntoa vaihdettiin. Uusi asunto vuokrattiin ullakkokerroksesta.

Rouva Loisel sai tottua raskaisiin taloustöihin ja epämiellyttäviin keittiöpuuhiin. Hän pesi astiat kuluttaen .ruusunpunaiset kyntensä hankaamalla rasvaisia ruukkuja ja kattilanpohjia. Hän pesi likavaatteet, paidat ja rievut, jotka hän ripusti kuivumaan narulle. Hän kantoi joka aamu roskat kadulle pönttöön, kantoi veden ylös ja pysähtyi joka kerroksen kohdalla vetämään henkeä. Ja pukeutuneena kuin kansannainen hän kävi hedelmäkaupassa, sekatavarakaupassa ja leipurilla, kori käsivarrellaan ja tinkien, saaden vastaukseksi tiuskaisuja ja puolustaen penni penniltä vähäisiä rahojaan.

Joka kuukausi oli maksettava vekseleitä, uusittava toisia ja voitettava aikaa.

Mies piti iltatöinään erään kauppiaan kirjanpitoa ja yöt hän usein käytti kopioimistyöhön ansaiten viisi souta sivulta.

Ja tätä elämää kesti kymmenen vuotta.

Kymmenen vuoden kuluttua he olivat suorittaneet kaiken, kaiken, jopa koronkiskurien korotkin ja korolle kasvaneet korot.

Nyt rouva Loisel näytti vanhalta. Hänestä oli tullut roteva, kova ja tiukka köyhän perheen vaimo. Hänen tukkansa oli huonosti kammattu, hame vinossa ja kädet punaiset, hän puhui kovalla äänellä ja pesi lattioita. Mutta joskus, kun hänen miehensä oli virastossaan, hän kävi istumaan ikkunan viereen ja ajatteli tuota kauan sitten vietettyä iltajuhlaa, tanssiaisia, joissa hän oli ollut niin kaunis ja niin juhlittu.

Miten olisi mahtanut käydä, ellei hän olisi hukannut sitä korua? Ken tietää? Ken tietää? Miten ihmeellistä elämä oli ja miten vaihtelevaal Miten vähä riittääkään saattamaan ihmisen perikatoon tai pelastamaan hänet!

Mutta kun rouva Loisel eräänä sunnuntaina oli mennyt kävelemään Champs-Elysées'lle levätäkseen viikon puuhista, hän huomasi yhtäkkiä naisen, joka oli kävelyllä lapsen kanssa. Kävelijä oli rouva Forestier, joka jatkuvasti oli nuori, jatkuvasti kaunis, jatkuvasti viehättävä.

Rouva Loisel tunsi liikuttuvansa. Menisikö hän puhumaan ystävättärensä kanssa? Kyllä, varmasti. Ja nyt, kun hän oli maksanut kaiken, hän kertoisi tälle totuuden. Miksikäs ei?

Hän meni ystävättärensä luokse.

- Päivää, Jeanne.

Toinen ei tuntenut häntä, hämmästyi vain, että tuollainen porvarisvaimo tuli tervehtimään niin tuttavallisesti. Hän soperteli:

- Anteeksi... rouva!... En tunne... Olette kai erehtynyt.

- En.. Minä olen Mathilde Loisel.

Hänen ystävättäreltään pääsi huuto.

- Voi! ... Mathilde raukka, kuinka sinä olet muuttunut!

- Niinpä niin, olen ollut hyvin kovilla siitä lähtien, jolloin viimeksi tapasimme... ja kaiken lisäksi vielä sinun takiasi!

- Minunko takiani... Mutta kuinka?

- Muistatko sitä briljanttikaulanauhaa, jonka lainasit minulle, kun minun oli määrä mennä ministeriön juhliin?

- Kyllä, mutta mitä tekemistä...?

- Minä kadotin sen.

- Mutta sinähän toit sen minulle takaisin.

- Toin sinulle takaisin toisen, joka oli aivan samanlainen. Ja kymmenen vuotta meiltä on mennyt sen maksamiseen. Kai ymmärrät, ettei se ollut meille helppoa, sillä meillähän ei ollut mitään... Mutta nyt asia on selvä ja minä olen tyytyväinen.

Rouva Forestier oli pysähtynyt.

- Sanotko sinä ostaneesi timanttikaulakorun sen minun koruni tilalle?

- Kyllä. Etkö sinä siis edes sitä huomannut! Ne olivat hyvin samanlaiset.

Ja rouva Loisel hymyili ylpeätä ja naiivia hymyä.

Mutta rouva Forestier tarttui liikuttuneena hänen molempiin käsiinsä.

- Voi, Mathilde raukka! Minun kaulakoruni ei ollut aito. Se oli korkeintaan viidensadan frangin arvoinen!

© Tarja Varpanen