Otavan Opiston logoOtavan OpistoNettilukioNettiperuskouluMuikku

3.2 Suomen kielen sukukielet

Suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, jonka vanhinta kantamuotoa kutsutaan kantauraliksi. Kantauralia on puhuttu jo ainakin 6 000 vuotta sitten. Suomen arvellaan olevan yli tuhat vuotta vanha kieli. Uralilaisia kieliä on parisenkymmentä. Jotkut niistä ovat kadonneet, jotkut ovat uhanalaisia. On muistettava, ettei kielisukulaisuus merkitse geneettistä sukulaisuutta. Suurin uralilaisen kielikunnan ryhmä ovat suomalais-ugrilaiset kielet.

Itämeren suomalaiset kielet ovat suomen lähisukukieliä. Näistä viron ja karjalan kieli ovat elinvoimaisia, sen sijaan lyydi on jo kuollut ja vepsä, vatja ja liivi ovat katoamassa. Viroa äidinkielenään puhuu noin miljoona, karjalan kieltä alle puoli miljoonaa ihmistä.

Etäsukukielistä läheisin on saame, jota puhutaan Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjoisosissa. Saamen kieliä on useita, Suomessakin puhutaan pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Osissa Venäjää puhutaan maria, komia, mordvaa ja udmurttia, jotka ovat myös suomen etäsukukieliä. Unkarin kieli on etäsukukieli ja eniten puhuttu sukukieli.

Seuraava sivusto esittelee suomalais-ugrilaisia kieliä ja niiden puhujia:
http://www.ugri.net/002/htm/index.htm

Heimo nimeltä fennit esiintyy vuonna 98 jKr. teoksessa Germania. Tutkijat ovat eri mieltä, ovatko fennit suomalaisia vai lappalaisia. Germanian on kirjoittanut roomalainen historioitsija Publius Cornelius Tacitus, joka kuvaa fennejä seuraavasti:

 

Fenneille on ominaista ihmeellinen alkukantaisuus ja viheliäinen köyhyys. Heillä ei ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit,vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa toivo on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Metsästys elättää samalla tapaa sekä miehiä että naisia. Nämä näet seuraavat kaikkialle miehiä ja vaativat osan saaliista. Eikä lapsilla ole muuta suojaa petoja ja sateita vastaan kuin jonkilainen oksista punottu katos. Sinne palaavat työkykyiset, se on vanhusten turvapaikka. Mutta tällaista elämää he pitävät onnellisempana kuin huokailla pelloilla, nähdä vaivaa talojen rakentamisessa sekä toivon ja pelon vaiheilla huolehtia omasta ja vieraasta omaisuudesta. Turvassa ihmisiltä ja turvassa jumalilta he ovat saavuttaneet vaikeimman päämäärän, nimittäin sen, ettei heidän ole tarvis edes mitään toivoa.

Tacitus, Germania.
Suom. Edwin Linkomies, 1952.

 

© Tarja Varpanen

© 2015 Otavan Opisto